Extra I

Tiivistelmä on luettavissa 26.6. saakka.


Extra I
Seppo Lindblom: Manun matkassa
Otava 2009
397 sivua


Suomen yhdeksännen presidentin Mauno Koiviston (1923 - 2017) työtoveri ja pitkäaikainen ystävä  Seppo Lindblom julkaisi vuonna 2009 teoksen Manun matkassa, missä hän kertoo oman tulkintansa Koivistosta henkilönä, tämän persoonallisista ominaisuuksista ja tavasta ajatella. Samalla hän avaa myös suurelle yleisölle tuttuja tapahtumia kertomalla Koiviston toiminnasta perspektiiviä antavalla tavalla.

   Seppo Lindblom kirjoittaa olevansa sitä mieltä, että politiikan henkilökuvia laadittaessa olisi politiikan sisältöä koskevat käsitykset erotettava selkeästi imagollisista arvioinneista. Periaatteessa tämä saattaa tuntua itsestään selvältä tavoitteelta. Mutta vaikeaa tuntuu käytännössä olevan.
   Nykyaikainen media kyllä kertoo olevansa kriittinen, mutta se ei välttämättä seulo hyvää hallintoa tai politiikkaa. Poliittisten vaikuttajien vakaumukset ja huolella punnitut kannanotot uhkaavat jäädä heidän ulkoisten ja vähemmän tärkeiden ominaisuuksiensa varjoon. Pintapuolinen näppäryys vie voiton vakaumuksesta. Ja Sepon mukaan kyse on ilmiöstä, joka on tunkeutumassa jo kabinettien suljettujen ovien sisälle kaupallistuneiden politiikan ammattilaisten piiriin.
   Mauno Koiviston vahvan karisman vaikutus oli ilmeinen. Siitä seurasi niin ystävien ylpeyden aiheuttamaa ihailua kuin kilpailijoiden kateuden nostattamaa pelkoa.
   Kilpailijoiden puolella oli kyse lähinnä Maunon strategisten ajatusten aliarvioinnista, minkä vuoksi tätä aina presidenttipelin kulminaatiopisteeseen saakka pidettiin kevyempänä vastuksena kuin mitä tämä todellisuudessa oli. Ystävien puolella taas kyse oli ennemminkin imagon yliarvioinnista. Niinpä johtavat sosialidemokraatit saattoivat ihailla Maunon kansansuosiota, mutta eivät koskaan tunteneet sanottavaa kiinnostusta syventyä niihin fundeerauksiin, jotka viime kädessä tuon suosion takasivat.
   Niin pian kuin Seppo tutustui Maunoon, hänessä heräsi tavaton kiinnostus tämän ajattelun perusteisiin. Niitä ei koskaan tarjottu edes lähipiirille valmiiksi pureskeltuina eikä etenkään millään autoritaarisella tavalla. Maunon poliittisen ajattelun suuret linjat ja tämän tapa puhutella ihmisiä poikkesivat suuresti siitä, millaisena Seppo oli aiemmin oppinut sosialidemokraatisen poliittisen puhetavan tunnistamaan.
   Seppo kiinnostui politiikasta silloin kun hän kiinnostui Maunon yhteiskunnallisista ajatuksista. Sosialidemokraattinen tavoitteenasettelu tuli tarkoittamaan hänelle hyvin pitkälle koivistolaisia pyrkimyksiä.

   Se ei ollut itsestäänselvyys, että Seppo ja Mauno ystävystyivät. Sepon Olavi-isä oli Maunon kilpailija SDP´ssa, ja oli myös varteenotettava kilpailija, ja juuri silloin, kun Maunon yhteiskunnallinen ura oli alkamassa.
   Olavin ja Maunon tiet erkanivat. Olavin katse oli suunnattuna oikeaan ja Maunon puolestaan "kiellettyyn" eli vasempaan suuntaan. Kamppailun vuodet kasvattivat kokemuksia siitä, miten tärkeitä olivat ihmisten väliset solidaarisuuden siteet silloin, kun yhteisessä rintamassa vastuuta kannetaan.
   1960-luvun puolivälissä oli sosialidemokraateilla harkittavanaan monta linjanvetäjän vaihtoehtoa niin puolueen kuin hallituspolitiikankin johtoon. Oli aivan ilmeistä, että vakavaa harkintaa tehtiin etenkin Olavin ja Maunon välillä.
   Vuoden 1972 puoluekokouksessa SDP´n puheenjohtaja Rafael Paasion ja puoluesihteeri Kalevi Sorsan johdolla oltiin rakentamassa puolueen johtoa uudelleen siten, että Veikko Helle tulisi varapuheenjohtajaksi Olavin paikalle ja tämä siirtyisi Kaarlo Pitsingin paikalle puolueneuvoston puheenjohtajaksi. Oli tullut aika siirtää Pitsinki sivuun syistä, jotka koskivat niin hänen poliittista linjaansa, kaunaisia kannanottojaan kuin alkoholin käyttöäänkin.
   Olavin solidaarisuus esti tätä asettumasta Pitsinkiä vastaan. Olavi kieltäytyi, näkyvää suuttumusta osoittaen. Hän olisi tullut valituksi yksimielisesti, mutta menetti nyt solidaarisuuden tunteensa takia lopullisesti asemansa puolueen johtotehtävissä.
   
   On väitetty, että Mauno Koivisto olisi vuoden 1966 demareille voitollisten eduskuntavaalien jälkeen ollut kiinnostunut pääministerin tehtävistä. Jos muistelmia on uskominen, tämä ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa. Kyllä hän otti mieluummin valtiovarainministerin tehtävät itselleen. Tuossa vaiheessa Mauno halusi olla suunnitelmineen jonkun tukija ja seuraaja, ei itse seurattava, joten hän seurasi Rafael Paasiota, puolueen puheenjohtajaa.
   Pari vuotta myöhemmin Paasion katsottiin epäonnistuneen pääministerinä. Kun häntä tunnetussa palatsivallankumouksessa kammettiin sivuun ja joutui pakkovalinnan eteen, hän valitsi pääministeriyden asemesta puolueen puheenjohtajuuden, jota ei halunnut jättää leskisläisten arvaamattomiin käsiin. Niinpä vuonna 1968 syntyi tilanne, missä objektiivisesti katsottuna Mauno Koivisto ja Olavi Lindblom olivat vahvimmat ja kyvykkäimmät ehdokkaat pääministeriksi.

   Lindblom näkee Maunolla olleen sellaista, mikä puuttui muilta demareilta. Oli huolellisesti valmisteltu strategia, joka tähtäsi kansakunnan etuun, ts. hyvinvoinnin kasvuun ja poliittiseen vakauteen. Se haki keinoja rakentaa parlamentaarisesti vahva enemmistöhallitus toteuttamaan hyvinvointipolitiikkaa.
   Strategian lähtökohtina olivat myös avoimesti lausutut itsekkäät sosialidemokraattiset tavoitteet. Tavoitteena oli päästää sosialidemokraatit monin tavoin lukkiutuneesta tilanteesta.
   Toimintalinjalle oli luonteenomaista myös tietynlainen harkittu kiireettömyys, joka edellytti ennen muuta pelisilmää siihen nähden, missä järjestyksessä tärkeitä tavoitteita toisensa jälkeen ajettiin. Maunon mielestä oli ensisijaista tavoitella sosialidemokraattisen liikkeen sisäistä eheyttä niin poliittisella kuin ammatillisella rintamalla. Vasta eheytymisen käynnistyttyä oli hänen mielestään aika pohtia, oliko edellytyksiä läheisempään yhteistyöhön jyrkistä kannoistaan tuolloin luopumassa olevan kommunistisen liikkeen kanssa vai keskustalaiseksi puolueeksi vuonna 1965 julistautuneen Maalaisliiton kanssa.
   Maunon vappupuhe vuonna 1963 oli jo harkittu avaus tähän suuntaan. Se raotti varovasti ovea vasemmistoyhteistyölle. Seuraavana vuonna hän jatkoi samaa pohdiskelua eräässä pakinasarjassaan ja lähestyi asiaa värikkäin kielikuvin.
   Maunon mielestä Maalaisliiton vanavedessä ja sen puolittaisessa holhouksessa elämä olisi epäilemättä helpompaa kuin omin avuin ja itsenäisesti ponnisteltaessa. On kuin lesken naisi.
   Kommunistien kanssa elo ei kävisi niin yksitoikkoiseksi. On kuin kaksi köyhää menisi yhteen.
   Leski olisi toraisa ja määräämään tottunut, köyhä tyttö taas tuittupäinen. Ongelmia löytyisi siis kummallakin suunnalla.

   Maunon toiminta ja eteneminen oli kiireetöntä ja harkittua, mutta kulku kävi kokopitkin valoin. Hän toi selvästi julki, että jossain vaiheessa täytyi tulla vallitsevaksi käsitys sosialidemokraattien merkittävästi vahvistuneesta sisäpoliittisesta asemasta. Silloin ei olisi enää tilaa ulkopoliittisille provokaatioille, mitkä tuohon aikaan kuuluivat ajan kuvaan siinä kuin demarien enakkoluulotkin. Voimistuneen asemansa turvin sosialidemokraatit myös kykenisivät hoitamaan suhteensa Neuvostoliittoon ilman välittäjiä.

   Syyskuussa 1964 tuli kuluneeksi 20 vuotta Urho Kekkosen ensimmäisestä radiopuheesta välirauhan jälkeen. Vuosipäivän juhlamenoja pohdittiin niin Tamminiemessä kuin Hakaniemessä, ja nimenomaan siinä tarkoituksessa, että yhteiskunnallisen kehityksen myötä aika oli kypsynyt myös sosialidemokraattien ja presidentin väliseen rauhan rakentamiseen. Erilaisten vaiheiden jälkeen tuli Maunon arvokkaaksi tehtäväksi välittää eteenpäin sellaiset terveiset, että Helsingin työväentalo olisi presidentin juhlapuheen paikaksi käytettävissä, jos tämä niin hyväksi katsoisi.
   Tuosta tilaisuudesta ja siellä pidetystä puheesta tulikin sitten yksi sodanjälkeisen historiamme poliittisen konsensuksen rakentamisen merkkitapahtumia. Kekkonen asteli mielellään "Pitkänsillan yli" ja piti sovinnollisen puheen, jossa hän tunnetuin sanoin lupasi tulla sosialidemokraatteja vastaan "puoliväliin ja tarpeen vaatiessa ylikin".
   Mutta ei Kekkonen kaihtanut tiukkaa kritiikkiäkään. Hän moitti ulkopoliittiseen paitsioon joutuneita sosialidemokraatteja, jotka olivat ajautuneet päättymättömään tunneliin, jossa valoa oli nähtävissä vain, jos käännyttäisiin takaisin.

   Pitkänsillan ylitystä on yleensä opittu tulkitsemaan siten, että sosialidemokraatit olivat levittäneet Kekkosen eteen punaisen maton sekä tarttuivat nöyrinä ja myöntyväisinä sillan yli kulkevan presidentin ylhäältä ojennettuun käteen. Sepon mielestä siinä ei kuitenkaan ole koko kuva. Hän näkee, että kumpikin osapuoli tarvitsi toista, että sosialidemokraatit tarttuivat presidentin alhaalta ojennettuun käteen auttaakseen miestä mäessä.
   Seppo näkee tarkkasilmäisen presidentin huomanneen oireita uhkatekijöistä. Ensimmäinen niistä koski yhteiskuntarakenteen muutosta ja kaupunkilaistumista. Kekkosen oma puolue oli uudistumisen tarpeessa, mistä kertoo selvimmin Maalaisliiton nimenmuutos Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Seppo Kääriäisen väitöskirja Sitä niittää, mitä kylvää todistaa toisen Sepon mielestä kaikkein analyyttisimmin tästä tarkkaan harkitusta imagonmuutoksesta ja keskustalaistumisesta, jonka kiistämätön ideologinen johtohahmo oli Johannes Virolainen.
   Virolainen ei kuitenkaan ollut Kekkosen ulkopoliittinen luottomies. Sitä oli Ahti Karjalainen, joka ei tavoitellut johtoa puolueessaan, mutta joka johti auktoriteetillaan Keksustapuolueen kaikkia hallitusneuvotteluja.
   Siitä ei ollut mitään merkkejä, että Kekkosella olisi ollut epävarmuutta yhteiskunta- ja ulkopolitiikkansa edistyksellisten tavoitteiden suhteen. Sen sijaan oli kasvanut huomattavaa epävarmuutta siihen nähden, millaisten poliittisten ja henkilöllisten voimien varaan hän voisi tulevaisuudessa rakentaa. Jo pitkään oli jatkettu lyhytikäisten hallitusten kautta, oli ottopoikahallitusta ja virkamieshallitusta, eikä tämä oikein voinut luoda kuvaa, että Kekkosen ulkopolitiikalla oli kansan laaja tuki takanaan. Hänen silmissään kipeästi kaivattua poliittista vakautta ei toisi mikään muu kuin se, että politiikan vasemmalla laidalla tapahtuisi eheytymistä ja uudistumista.
   Olikin ihan loogista, että presidentti seurasi tarkasti eheytymisen kulkua ja henkilövalintoja nimenomaan siinä puolueessa, joka sisäisesti voimistuessaan voisi vahvistaa myös presidentin omaa asemaa. Kekkosen aktiivisuus henkilökohtaisissa kontakteissa sosialidemokraatteihin oli tavattoman runsasta, mutta Seppo ei halua tulkita sitä yksinkertaistaen vain valtapyrkimykseksi. Kyse oli myös Kekkosen poliittisesta ja täysin sallitusta tiedonjanosta. Luonnollisesti tuo saattoi muuntua vallankäytöksi, jos se, jolta kaivattiin tietoa, janosi itse liiaksi valtaa. Jotkut menivät tässä tarkoituksessa niin lähelle Kekkosta kuin suinkin pääsivät. Mauno ei näihin kuulunut, hänen strategiansa oli Kekkosta ymmärtävä, muttei tätä ensisijaisesti tarvitseva.

   Mauno ajoi paitsi sosialidemokratian, myös vasemmistoyhteistyön asiaa hyvin tietoisena siitä, että tästä saattoi kehittyä kansandemokraateille arvaamaton poliittinen riski. Hän lähti siitä, etteivät SKDL´n pisimmälle ulottuvat pyrkimykset yksinkertaisesti voineet toteutua. Hänen muistelmansa tuovat esiin, kuinka hän pyrki osoittamaan, ettei hänellä ollut tarjottavanaan eväitä mihinkään suuriin yleisvasemmistolaisiin tavoitteisiin. Tässä valossa Seppo näkee johdonmukaisena sen, että Mauno kantoi aina erikoislaatuisella tavalla huolta nimenomaan kansandemokraattien vaalimenestyksestä.
   Pulmana oli, miten sosialidemokraatit voisivat olla sisäpolitiikassa vastakkain kotikommunistien kanssa ja silti kehittää asialliset suhteet Neuvostoliittoon. Maunon ajattelu kulki siten, että jos sosialidemokraatit olivat valmiita hallitusyhteistyöhön kommunistien kanssa, ei heillä pitänyt olla erityisen katalia aikeita suhteissaan Neuvostoliittoon.

   Kun Paasion hallitus oli vuonna 1968 kaatunut, Kekkonen oli lähestynyt Maunoa kirjeitse ja tehnyt ehdotuksen tämän pääministeriydestä. Mauno oli ensin vastannut kielteisesti, hän ei ollut pitänyt tavasta, millä Paasio oli syrjäytetty, eikä katsonut voivansa esiintyä "Paasion kaatajien kandidaattina". Hän huomautti myös puolueen halunneen nähtävästi siirtää hänet politiikasta keskuspankkiin. Mauno suostuikin tehtävään vasta sen jälkeen, kun Paasio oli häntä henkilökohtaisesti tähän rohkaissut.
   On arveltu, että valinta kohdistui Mauno Koivistoon melko sattumanvaraisesti. Seppo on eri mieltä, hän näkee valinnassa tiettyä selvää logiikkaa.
   Aivan alkajaisiksi on syytä pohtia, mitkä olivat ne yhteiskuntapoliittiset kysymykset, jotka olivat tuohon aikaan historiallisesti kypsyneet ensiarvoisimpina ratkaistaviksi. Toinen relevantti kysymys on, kenellä oli siinä määrin kattavaa asiantuntemusta päivänpolitiikasta, ideologioista ja reaalitalouden rajoitteista, jotta näihin "kypsyneisiin hedelmiin" saattoi tarttua jotensakin kokonaisvaltaisella yhteiskunnallisella otteella. Kolmanneksi Seppo kiinnittää huomiota siihen, että moninaisten yhteiskunnallisten esteiden vuoksi tuli poliittisen linjauksen laatijalta edellyttää tarkkaa tilanneälyä.
   Noiden painotusten jälkeen Seppo pitää ihan luontevana, että Kekkoselle tuli mieleen kysyä juuri Maunoa pääministerin tehtävään.

   Sepon oma urakehitys kulki Säästöpankista Suomen Pankkiin. Keskuspankissa Sepon lähin esimies oli Timo Helelä, Maunon tuttu jo Turun akateemisista piireistä ja muun muassa Jouko Paunion tapaan kuuluisan O-ryhmän jäsen. Myös Seppo olisi voinut siihen etunimensä ja myöhempien opintojensa puolesta kuulua, mutta hän edusti  selvästi nuorempaa sukupolvea. Se ei kuitenkaan estänyt vahvan ystävyyden siteen syntymistä Sepon ja Helelän välille. Niin syntyi myös Maunon, Timon ja Sepon välinen ystävyyden, yhteistyön ja ilonpidon ikioma O-ryhmä.
   Kevättalvella 1968 Helelä astui yllättäen Sepon työhuoneeseen ja lausui ronskiin tapaansa "Paas punaset valot päälle!" Ja sitten ilmoitti, että Mauno tarvitsee poliittisen sihteerin. Ja että Sepolla on tasan vuorokausi aikaa miettiä.
   Seuraava yö Sepolla menikin sitten miettiessä asiaa vaimonsa Annelin kanssa. Tapaamisessaan Maunon kanssa Seppo sitten ilmoitti suostuvansa. Mauno rakensi yhteispelin säännöt lyhyesti ja ytimekkäästi ilmoittamalla, ettei hän sitten halua rinnalleen mitään pikkupoliitikkoa.
   Ja kun Seppo yhtä lyhytsanaisesti vastasi asian olevan selvä, matka Manun kanssa alkoi mitä pienimpien puheiden mutta mitä suurimman yhteisymmärryksen merkeissä.

   Sepon ensimmäisiä tehtäviä pääministerin sihteerinä oli pääministerin maakuntaan suuntautuvien matkojen suunnittelu yhdessä Jukka Rusin kanssa. Rusi oli aloittanut uransa valtioneuvoston ensimmäisenä tiedotussihteerinä ja toi pääministerin lähipiiriin merkittävää tiedottamisen sekä mediasuhteiden asiantuntemusta. Yhteistyötä Seppo kuvaa saumattomaksi.
   Tiedottamisen tapoihin ja puheiden laatimiseen laajemminkin kuului, että Mauno saneli alustuksensa päälinjat ja antoi Sepon tehtäväksi laittaa lihaa nauhalta puretun luun ympärille. Näin toimittiin myös Manun savotoiksi kutsuttujen maakuntamatkojen kohdalla.
   Aikanaan tuli Lapissa pidettävän alustuksen vuoro, ja olosuhteissa, missä maakunnilta kuulemiinsa valituksiin kyllästynyt pääministeri purki harmistumistaan jo etukäteen. Ja kun Seppo sitten sai puheluonnoksen käsiinsä, hän puolestaan suivaantui. Lappi joutuisi aiheettomasti kantamaan muiden maakuntien marinasta kasvanutta syntisäkkiä. Kaiken lisäksi juuri Lapissa vallitsivat vahvat asenteet ja ennakkoluulot Helsingin herroja kohtaan.
   Seppo kirjoitti esimiehelleen tiukkasanaisen kirjeen, missä oli perusteluja, miksi sellaista puhetta ei Lapissa todellakaan kannattaisi pitää. Kun viestiä sitten puhtaaksikirjoitettiin, pääministerin henkilökohtainen sihteeri Ilona Kauppila lausui Sepolle kokemuksen rintaäänellä, ettei pääminsterille ihan sellaista kirjettä kannattaisi lähettää.
   Seppo jännitti Maunon reaktiota. Seuraavana aamuna tämä varhain soitti. Puhelimesta kantautui levollinen ääni: "Kyllä sää niin oikeassa olet".
   Tuon tapahtuman yhteydessä Sepolle alkoi hahmottua, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

   Seppo osallistui myös hallituksen iltakouluihin. Iltakoulun kulun perusteella sai kyllä kuvan politiikan herkimmistä kysymyksistä, mutta sitä keskustelu ei voinut paljastaa, oliko tulossa hallituskriisi vai ei. Seppo kuuli vahtimestareilta, että iltakoulun asemesta oli tarkkailtava, mitä valtioneuvoston pihalla tapahtuu. Kun kasvaa liikenne, missä pakettiautoihin tungetaan suuria kiliseviä pahvilaatikoita, silloin on hallituksen lähtö lähellä. Nimittäin, kilinän aiheuttavat viinapullot, kun ministerit epävarmojen tulevaisuudennäkymien aikana kotiuttavat luontaisetujaan.
   Mauno itse piti iltakoulua suuressa arvossa ja pyrki kaikin tavoin huolehtimaan siitä, että kyseinen toiminnan muoto täyttäisi sille asetetut odotukset. Hän johti puhetta yleensä lupsakkaan ja epämuodolliseen tapaan.
   Erään iltakoulun jälkeen kävi niin, että Mauno saapui kokoushuoneeseen, missä Seppo tavalliseen tapaansa oli järjestelemässä papereita kokouksen jäljiltä. Olivat kahdestaan paikalla. Mauno asteli määrätietoisin askelin pöydän ääreen ja nosti tuhkakupista jotain käteensä. Totesi Sepolle huomanneensa, kuinka "Aitio kirjoitti kesken kokouksen pienen viestin ja lähetti sen Karjalaiselle, joka rypisti paperin palloksi ja sujautti tuhkakuppiin".
   Pääministeri, jonka olemuksessa keskustelun kiistojen aikana oli ollut lupsakkuutta ja joskus jopa välinpitämättömyyden tuntua, tuijotti nyt tiukkana avaamaansa viestiä. Sitten tämä pisti paperin taskuunsa ja poistui pitkin askelin.
   Seppo ajatteli, että joskus voi ulkoinen olemus pettää pahemman kerran. Mauno oli yhtäkkiä osoittautunut Sepon silmissä varsinaiseksi pelimieheksi.

   Olavi Lindblom oli herättänyt poikansa varhain aamulla, kun oli saanut radiouutisista kuulla, että Varsovan liiton joukot Neuvostoliiton johdolla olivat vyöryneet elokuun 21. päivän vastaisena yönä Tšekkoslovakiaan. Seppo soitti välittömästi Maunolle tämän kesäpaikalle Kirkkonummelle saadakseen selkoa siitä, millaisiin tiedottamisen järjestelyihin hänen oli syytä varautua.
   Kävi ilmi, ettei viesti ollut vielä kulkeutunut pääministerille. Ensimmäinen ajatus Sepolla oli, saattoiko maamme sisäisen tiedotuksen järjestelmä todellakin toimia noin puutteellisesti.
   Kirjoittamansa mukaan Mauno ei "ollut nähdä tietä kyyneleiltään", kun hän uutisen kuultuaan kiirehti autollaan aamuliikenteessä Kirkkonummelta Helsinkiin. Jälkeenpäinkään hän ei osannut selittää järkytyksenssä poikkeuksellista laatua.
   Ahdistavan ajomatkan jälkeen oli julkisten lausuntojen vuoro. Niissä pääministeri sisäisen pettymyksensä tukahduttaen pohdiskeli kiihkottomalla ja analyyttisellä tavalla kansainvälistä tilannetta, valtakunnan asemaa ja vasemmiston sisäistä yhteisymmärrystä. Hän katsoi, ettei ollut tapahtunut mitään, mistä ei olisi enää paluuta. Sosialidemokraattien ja kensandemokraattien suhteesta hän lausui, että keskinäinen luottamus oli lisääntynyt.
   Seppo arvelee Maunon halunneen välittää ulkoisella viileydellään ja tasapainollaan viestin kansalaisille myös siitä, miten valtakunnan edun nimissä oli nyt esiinnyttävä. Jos pääministeri piti tärkeänä hillitä tunteensa, olisi hyväksi, että kansakin käyttäytyisi sillä tavoin.
   Joka tapauksessa, Maunon osoittama maltti tapahtumissa jäi vahvasti Sepon mieleen. Se oli pureutuva hänen muistiinsa korkeimmaksi näytöksi Mauno Koiviston orastavasta valtiomiestaidosta.

   Vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen Mauno palasi Suomen Pankkiin. Myös Sepon pääministerin sihteerin tehtävät loppuivat, mutta hän ei heti pankkiin palannut. Hänelle avautui tehtävä Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen organisoimiseksi. Mauno oli ilmeisen tyytyväinen siitä, että Seppo suuntautui tutkimuksen eikä politiikan puolelle.
   Tosin jo kahden vuoden kuluttua Seppo ja Mauno löysivät itsensä hallituskuvioista. Mauno palasi valtionvarainministeriksi ja sillä kertaa myös Seppo oli ministeri vastaten valtion teollisuusyhtiöistä. Kyseessä oli Rafael Paasion Nappulaliigaksi kutsuttu lyhytaikainen vähemmistöhallitus, joka oli alun alkaenkin muodostettu väliaikaiseksi ratkaisuksi.

   Suomen Pankki on aina ollut hyvin pääjohtajavaltainen ja oli sitä myös Mauno Koiviston aikana, vaikkei tämä mitään autoritaarisia johtajan otteita harrastanutkaan. Varsinkin Seppoa ja tämän alaisia, suhdannetutkimuksen ammattialisia, Mauno johti ennen muuta dialogillaan, asiantuntevilla kysymyksillään ja kiinnostavilla tehtävänannoillaan.  Nimityksestään alkaen Mauno oli tuonut keskuspankkiin uusia tuulia, ennen muuta kriittistä ja keskustelevaa ilmastoa. Sitä etenkin tutkijat arvostivat.
   Mauno johti taloa kuitenkin hyvin itsenäisesti ja joskus kylmän päättäväisesti. Kun johtokunta keskusteli rahapolitiikan tärkeistä linjoituksista ja jonkun liiankin innostunut ilme kertoi puheenvuoron halusta, saattoi pääjohtaja evätä puheet jo etukäteen tyynnyttelemällä asianomaista niin käden liikkeellään kuin hieman ärtyneellä äänensävyllään: "Mahtaako sulla olla varmasti jotain tärkeätä sanottavaa juuri tähän käsiteltävään asiaan".
   Kun metsäteollisuuden etujärjestön korkeat edustajat tulivat valuuttakurssien epävarmuuden aikaan kesksupankin pääjohtajaa tapaamaan, oli kohtelu jopa tylyä. Erään kerran Seppo oli todistamassa, kuinka paikoilleen istuutuneet vuosineuvokset keskeytettiin heidän valituksensa päästyä vasta alkuun. Päästyään hajulle siitä, mitä asiaa kohta oltaisiin esittämässä, Mauno lausui: "Olenko ymmärtänyt oikein, että olette tulleet tänne puhumaan minulle devalvaatiosta?" Kun hän sitten sai myöntävän vastauksen, kysely jatkui: "Oliko teillä jotain muuta kerrottavaa?" Hämmentyneet vieraat antoivat pään pyörityksellään kielteisen vastauksen. Minkä jälkeen Mauno nousi ja kätteli vieraansa poislähdön merkiksi.
   Seppo ei luokittele Maunoa sen enempää keynesiläiseksi kuin monetaristiksi. Sepon mukaan Mauno oli käytännönläheinen aktivisti, jota eivät ohjanneet mitkään lokeroidut ismit, vaan vakaumukset, jotka hän oli omaksunut. Jo kuusikymmenluvun aikana oli käynyt ilmi, kuinka paljon hän antoi painoarvoa varovaisuudelle, säästäväisyydelle ja vakavaraisuudelle. Vasta niiden rakentamalle perustalle tuli uudistuspolitiikka rakentaa.
   Tuota periaatetta nuuka mies noudatti isoista asioista pieniin asti. Seppo muistelee Maunon pääministeriaikoja, jolloin oli eräässä palaverissa pääministerin kesäasunnon pyöreän pöydän ääressä mennyt avaamaan soodavesipullon. Mauno tokaisi, että olisi siinä ollut jo avattujakin pulloja.

   Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa hallituspuolueet kärsivät tappion ja oppositiossa ollut Kokoomus otti jälleen vaalivoiton. Kekkonen arveli, että sama koalitio voi jatkaa hallituksessa, jos eturivin naamat vaihtuisivat. Kun kepulaisista ei löytynyt mieleistä pääministeriä, sen täytyi löytyä demareista. Tämä mahdollisuus avautuikin, kun pääministeri Kalevi Sorsa antoi yllättäen tilaa puoluetoverilleen Mauno Koivistolle.
   Näin kävi, vaikka Sorsan hallitus oli onnistunut hyvin elvytyspolitiikassaan ja nostanut Suomen talouden syvästä lamasta nousuvauhtiin, joka haki Euroopassa vertaistaan. Samaan aikaan Valcon epäonnistuminen oli kuitenkin vallannut tiedotusvälineiden päähuomion tavalla, joka synkisti suuresti Sorsan mielentilaa. Tämän suhteet mediaan eivät olleet koskaan niin huonolla tolalla kuin talouden noudukauden aikana vuoden 1979 vaalien alla.
   Mauno ei suinkaan ollut Kekkosen suosikki. Mitä pidemmälle hänen hallituksensa toimissaan ehti, sitä pienempää tukea se presidentin taholta sai. On helppo yhtyä ajatukseen, että presidentti toivoi tämän varteenotettavan kilpakumppaninsa johtaman hallituksen ennen pitkää kaatuvan. Silloinhan kysymys Kekkosen seuraajasta olisi ollut vankemmin hänen omissa käsissään.
   Seppo ei näe, että olisi ollut mitään salaista suunnitelmaa, minkä mukaan olisi johdonmukaisesti toimittu - siitä puhumattakaan, että jollakin olisivat langat olleet käsissään. Sepon mielestä tapahtumat vain seurasivat toisiaan, joskus odotetusti, joskus hyvinkin sattumanvaraisesti.
   Jos tästä tapahtumien kulusta etsii jotain loogista punaista lankaa, niin käteen jää vain se johdonmukainen tapa, jolla Maunon kilpailijat aliarvioivat kaikkia tämän edellä mainittuja ominaisuuksia. Seppo pitää onnenpotkuna, ettei kukaan häntä lukuun ottamatta ollut ollut paikalla näkemässä, kuinka pääministeri vuoden 1968 syksyllä iltakoulun jälkeen nosti tuhkakupista pieneksi palloksi rypistetyn ja salaiseksi tarkoitetun poliittisen viestin.

   Yksi Sepon yhteiskunnallisen toiminnan mielilauseita on aina ollut, ettei pidä idealisoida mitään eikä ketään. Tämä koskee myös Mauno Koivistoa. Hänellä oli itsekkäät pyrkimyksensä, hänellä oli politiikan moraalia ja prustuslakia koskevat arvostuksensa. Tässä ei ole mitään salattavaa. Nimittäin, jos hänellä ei olisi ollut vahvaa egoa, olisivat arvotkin jääneet puolustamatta. Kalliit periaatteet puolestaan latasivat sen tahdonvoiman, mitä väännöissä tarvittiin. Pohtikoon ken haluaa, oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin.

   Kun Kekkoselle syyskuussa 1981 oli myönnetty kuukauden sairausloma, Mauno pyrki saamaan asiantuntijoilta parhaan mahdollisen tiedon, voitiinko kaikesta huolimatta jatkaa hallitustyötä Kekkosen johdolla. Kun vastaus oli ehdottoman kielteinen ja sairauslomaa pidennetty, Mauno halusi hänelle ominaisella perusteellisuudella saada varmistuksen siitä, että Kekkosen ilmoitus luopua tehtävistään vastasi takuulla tämän omaa tahtoa.
   Kun Seppo ja Mauno keskustelivat noista aiheista, Mauno oli aina äärimmäisen kunniottava ja tahdikas puheissaan. Presidentin henkisen tilan ailahteluista oli tullut hänelle, ei vain lääketieteellinen, vaan mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Se heijastui myöhemmin Maunon omassa tiedotustoiminnassa presidenttinä, hänen tulisi itse tietää tarkoin oman terveytensä tila, ja kansankin tulisi tietää.

   Urho Kekkosen valtiomiesura päättyi sairauslomaan ja edelleen siihen, että hän tarkassa lääketieteellisessä kontrollissa luopui itse tasavallan presidentin tehtävien hoidosta. Sen johdosta Mauno Koivisto piti 27.10.1981 puheen, jossa kuvasi Kekkosen elämänkaarta muun muassa sanoilla: "Nuoruuden elämänpiiri sekä vuoden 1918 henkilökohtaiset kokemukset olivat epäilemättä vaikuttaneet Urho Kekkosen pyrkimykseen eheyttää kansakunta ja estää kahtiajaon syntyminen suomalaisessa yhteiskunnassa."
   Maunon tuntien Seppo vakuuttaa, että nämä sanat vanhan presidentin tuleva seuraaja lausui mitä aidoimmin ja herkimmin tuntein.

   Aloitettiin sitten presidentinvaalikampanja. Mauno määritteli itsensä ideologiansa kautta seuraavasti: "edustukselliseen kansanvaltaan rakentava, yksityisyritteliäisyyteen toisaalla ja valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa toisaalla uskova, taloudelliseen kasvuun ja sosiaaliseen tasaukseen toivonsa paneva ei-porvari".
   Täsmennyksen rivien välissä oli pottuilua medialle, joka oli rakentanut rintamajakoa (mitä Seppo kuvaa lapselliseksi) sosialistin ja ei-sosialistin välille. Ideologisia eroja haluttiin kuvata tarkoituksenmukaisen virtaviivaisesti parilla sanalla.
   Jos Mauno haluttiin leimata vaaralliseksi sosialistiksi, eivät muut suinkaan halunneet leimautua kapitalisteiksi tai porvareiksi. Median suosiollisella myötävaikutuksella syntyikin keskustelu, mitä Seppo kuvaa eriskummalliseksi. Paikka aatteellisella kartalla ilmaistiin siten, että oltiin ei-jotain. Kukaan ei halunnut olla ei-ei-jotain. Presidentinvaalien ideologinen keksustelu muuttuikin jankutukseksi, missä oli asenteita eikä juurikaan asiaa.
   Ulkopoliittisen linjauksensa Mauno määritteli jo marraskuun alussa Forssassa Suomi-Neuvostoliitto-seuran järjestämässä tilaisuudessa. Ulkopoliittisilta edellytyksiltään kyseenalaistettu kandidaatti sai osakseen koreografian, missä neuvostoarmeijan kuoro ja orkesteri esiintyivät ennen ja jälkeen puheen. Siitä syntyi paljon hilpeyttä herättävää jälkikeskustelua.

   Neuvostoliiton johdolla saattoi olla jokin suosikkijärjetys, mutta tämä ei vielä tarkoittanut sitä, että vaalien kulkuun puututtaisiin avoimesti. Neuvostoliiton kantaan vaikutti ainakin kolme tärkeää seikkaa.
   Ensinnäkin on ilmeistä, että Mustan Hevosen (=Ahti Karjalainen) toimikelpoisuudesta vallitsi ristiriitaisia käsityksiä. Tähän viittasivat jo Helsingin neuvostoliittolaisten diplomaattien lausunnot.
   Toiseksi on selvää, että Maunon kyvyt tunnettiin siinä määrin, ettei häntä voitu nähdä minkään sortin riskinä luottamuksellisille naapurisuhteille. Suurlähetystön vahva mies Viktor Vladimirovkin oli sanonut Maunolle jo syksyllä 1981, ettei häntä lähetetty tätä vastustamaan, ainoastaan edesauttamaan Karjalaisen valintaa.
   Kolmanneksi kansainvälinen tilanne suosi puuttumattomuuden linjaa.

   Mauno oli aina ollut julkisissa esiintymisissään omimmillaan ja vahvimmillaan silloin kun hän on saanut riittävästi aikaa fundeerauksilleen, joissa monia lankoja voi kuljettaa rinnakkain. Hän ei viihtynyt lainkaan televisiotenteissä, missä monimutkaisiin kysymyksiin haettiin pikaisia ja yksinkertaisia vastauksia.
   Puolueen taholta tulikin kritiikkiä. Tapiolan vaalitilaisuudessa Heikintorilla Lindblomit tapasivat Erkki Liikasen, joka oli löytänyt Maunon tuoreesta tv-esiintymisestä seitsemäntoista virhettä. Anneli ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan tokaisi tuohtuneena, että sitä varmemmin Maunosta tulee pressa, mitä kauempana puolue pysyy kampanjasta.

   Vaali-iltana Lindblomit ja Koivistot skoolasivat Koivistojen luona kuohuviinillä sekä viettivät arkista iltaa raukeissa tunnelmissa. Televisiosta seurattiin vaalien tuloslaskennan etenemistä. Lopulta Tellervolle laskettiin yli 50.000 ääntä. Myös Assi valittiin valitsijamieheksi, hän sai yli 22.000 ääntä.
   Mauno Henrik Koivisto valittiin yhdeksänneksi Suomen tasavallan presidentiksi. Kun tämä astui virkaansa maaliskuun 1. päivänä, monien muiden lailla myös Seppo veti siniristilipun salkoon omakotitalonsa pihalla.

   Presidentiksi noustuaan Mauno nimitti Karjalaisen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajaksi. Sepolle aukeni tie johtokuntaan, jonka vt. jäsenenä oli toiminut vuodesta 1979 Maunon pääministerikauden ajan.
   Sepolla oli ollut pitkään tilaisuus seurata läheltä Karjalaisen raittiusponnisteluja. Siinä, kuten johtamiskyvyssäkin, esiintyi suuria heilahteluja. Kohtuullisesti alkoholia käyttäessään tämä saattoi olla tietoineen ja kokemuksineen erinomainen sekä johtajana että seuramiehenä. Hänen historiantuntemuksensa, lukeneisuutensa ja henkinen kapasiteettinsa kaikkinensa tuli esiin.
   Kohtuuteen pitäytyminen tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia. Ja raittiina puolestaan Karjalainen näytti menettävät sosiaaliset kykynsä täysin.
   Vuoden 1981 kesästä alkaen Karjalainen oli noin vuoden verran kuivilla, ja tuolloin tämä toimikin tarmokkaana ja rutiinit hallitsevana pääjohtajana. Sen jälkeen alkoholismi otti jälleen ylivallan, kohtalokkain seurauksin.
   Niinpä Karjalaisen rahapolitiikan ote lopahti juuri niihin aikoihin, kun valuuttamarkkinolle alkoi kehittyä Suomen kansainvälistä kilpailukykyä uhkaava kriittinen tilanne.

   Lokakuussa 1982 Karjalaisen luottomiehet Pentti Uusivirta ja Pentti Koivikko noutivat pääjohtajan lentokentältä suoraan johtokunnan kokukseen, missä oli käsiteltävänä mitä hankalin talouspoliittinen asetelma. Pian kävi, kaikkien läsnäolijoiden kauhuksi, ilmi, ettei Karjalainen yksinkertaisesti ollut työkykyinen.
   Harri Holkeri lausui, mahdollisimman ystävällisin sanoin, puhuvansa kaikkien kollegoiden puolesta, ja toivoi Karjalaisen oman etunsa nimissä väistyvän puheenjohtajan vastuusta tässä vallitsevassa tilanteessa.
   Mutta Karjalaisen reaktio ei ollut toivottu. Kasvot tulipunaisina hän nousi pystyyn, paiskasi paperit rajusti pöydän pintaan ja sulkeutui työhuoneeseensa.
   Varoituksista huolimatta Karjalainen ilmaantui valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnaan. Ja seuraavan päivän Helsingin Sanomat kertoi, asiallisesti ja suurentelematta, että Karjalainen oli esiintynyt tilaisuudessa alkoholin vaikutuksen alaisena.

   Karjalaisen ponnisteluja alkoholiongelmansa voittamiseksi Seppokaan ei halua vähätellä. Maunokin antoi niille arvoa, mutta hänen kannaltaan tilanne oli äärimmäisen hankala. He olivat olleet poliittiset kilpailijat, mutta tuossa asiassa Seppo tietää Maunon myötätunnon olleen vilpittömästi Karjalaisen puolella.
   Mauno toivoi viimeiseen saakka, että Karjalainen tunnustaisi itse tilansa. Ajatuksena oli, että jättäessään eronpyyntönsä Karjalainen voisi siirtyä valtakunnan reserviin, missä tämän taitoja voisi käyttää hyväksi. Sen asemesta Karjalainen syytti presidenttiä savustuksesta ja antoi ymmärtää, että alkoholiongelmalla oli tehty politiikkaa. Hän myös antoi julkisen raittiuslupauksen, jonka pian joutui pettämään.
   Tasavallan presidentti erotti Karjalaisen toukokuun kohtalokkaana perjantaina 13. päivänä pankkivaltuusmiesten määrittämin yleisen edun mukaisin perustein.

   Eräs puhututtanut tapahtuma Mauno Koiviston presidenttikaudella oli vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeinen hallituksen muodostaminen. Sanotaan, että Mauno runnoi sinipunahallituksen. Seppo ei väitettä allekirjoita. Hän tarkentaa, että Mauno runnoi salaliiton maan rakoon. Myöskään hallituspohjaa Mauno ei runnonut, tosin ehkä kuitenkin mieleisensä pääministerin.
   Pari asiaa aiheen tiimoilta Seppoa ihmetyttää. Ensinnäkin, eikö Maunoa vieläkään tunnettu? Vuoden 1981 tapahtumien piti jo kertoa siitä, että tämä oli valmis toimimaan huolellisesti suunnitelluin kovin ottein silloin kun piti toimia.
   Toinen, mikä ihmetytti, oli, eikö Kokoomuksessa nähty, miten maailma oli muuttunut. Pitikö vielä vuoden 1987 eduskuntavaaleihin mennä salaisella sopimuksella, eikö vieläkään voitu pyrkiä hallitukseen avoimesti?

   Ulkopolitiikassa Mauno oli presidenttinä toisaalta päättäväinen, toisaalta varovainen. Toimintatapa joutui kovaan testiin tapahtumasarjassa, missä Berliinin muuri sortui ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Mauno oivalsi nopeasti, että merkittävää uudelleen orientoitumisen tarvetta syntyi niin ulko- kuin kauppapolitiikassakin. Purkuun meni koko YYA-sopimus, jonka substanssi oli sotilaallista laatua ja jonka viittaukset Saksaan presidentti tulkitsi vanhentuneiksi. Pantiin myös vireille EY-/EU-jäsenyyden hakeminen.
   Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä Mauno piti Suomen linjauksen erillään niistä puheista, joilla ulkomailta tuettiin Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Hän keskittyi periaatteilleen uskollisena nimenomaan Suomen turvallisuusetujen varjelemiseen. Hänen moraalinsa puolestaan ei sallinut sitä, että pientä naapuriamme Viroa yllytettäisiin ulkopuolisten taholta sellaiselle mahdollisesti hyvinkin kohtalokkaalle veriselle tielle, jolta puuttuisi tuki heti kun tiukka paikka tulisi.

   Virossa ei juuri ole saanut ymmärtämystä se koivistolaisen ulkopolitiikan keskeinen periaate, että ystäviä on parempi etsiä läheltä ja vihollisia kaukaa. Kun Mauno oli vierailulla Virossa, hän sai kuulla opettavaisia esitelmiä yhteisen suuren itäisen naapurin pahuudesta. Ja se ei Maunon mielestä ollut erityisen järkiperäistä puhetta.
   Mauno alkoi muistella omia sotakokemuksiaan. Hän muisteli, kuinka aseiden vaiettua nousi juoksuhaudan reunalle rassaamaan pikakivääriään puhtaaksi ja ajatteli, että "kyllä täytyy olla muunkinlainen tapa elää naapurin kanssa".
   Minuutin ajan olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen Suomen suurlähetystön ruokasalissa.

   Sepon punnitessa Mauno Koiviston elämäntyötä, erotyiseen arvoon nousi se, kuinka tämä kansalaisten ulkoista turvallisuutta vaaliessaan on korostanut kansakuntaa ja sen lähinaapureita koskevan historiallisen tietämyksen merkitystä. Sen perusteella Seposta tuntuu itsestään selvältä, että pienen Suomen turvallisuuspolitiikassa avautuu tarkoituskenmukaisempi ja tärkeämpi globaali rooli itseensä luottavana ja liittoutumattomana kansainvälisten ristiriitojen sovittelijana kuin pelokkaana liittolaisena.

   Kun Suomen ulkoasiainministeriön 90-vuotisia syntymäpäiviä vietettiin, mukana olivat myös Lindblomit. Tapasivat ulkopoliittista eliittiämme ja kuuntelivat heidän mielipiteitään tuolloin leimahtaneesta Georgian kriisistä.
   Seppo itse piti Georgian tuolloista presidenttiä Mikheil Šaakasviliä kansainvälisen politiikan kauhukakarana. Vastapuoli lienee kyllä provosoinut, mutta Georgian aggressio viime kädessä sen kansainvälisen kriisin aiheutti, ja samalla ikävän yllätyksen etenkin niille Yhdysvaltojen johtohenkilöille, joilla riitti malttia. Georgialla oli NATO-optio, kuten on Suomellakin, mutta siihenhän ne yhtäläisyydet loppuivatkin.
   Siksi Seppo oli varsin hämmästynyt joutuessaan kuulemaan helppoja rinnastuksia Suomen asemaan. Suomalainen asiantuntemus antoi tilaa spekulaatioille, ettei Georgia ollut mikään yksittäistapaus, vaan Venäjän imperialistisen valtapolitiikan jatko oli aikaa myöten viemässä laajaan kansainväliseen konfliktiin, joka koskisi kipeästi myös Suomea. Noinko hurjia spekulaatioita NATO-optiomme tueksi tarvittiin?
   No, tulihan sitten kuumentunutta keskustelua viilentämään Pekka Visurin jossittelu siitä, että vaikka maamme asema on vakaa, kyllähän täälläkin asiat voivat mennä kuten Georgiassa -  jos Suomi alkaisi oikeasti suunnitella Viipurin valtausta.

   No, suivaantunut Seppohan keskusteli sitten vähän myöhemmin aiheesta Maunon kanssa. Mauno toikin innoissaan esiin ulkopolitiikkamme historiallista perustaa ja valitteli, ettei hänellä enää ollut juurikaan paasikiveläistä korkean tason juttuseuraa.
   Kokoomuksesta paasikiveläinen Ilkka Kanerva oli valitettavasti joutunut siirtymään syrjään. Ja Keskustan riveistä ainoa, jonka Mauno onnistui löytämään, oli Paavo Väyrynen.
   No, Mauno oli jo aiemmin soittanut Paavolle ja kertonut huolistaan. Hän oli aloittanut puhelinkeskustelun sanoilla "Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun yhteyden". Myöhemmin Seppo kuuli Paavolta itseltään, että kyllä tämä oli ymmärtänyt.
   Kun Seppo kysyi, millaista paasikiveläistä juttuseuraa löytyy sosialidemokraattisista piireistä, Mauno tuli mietteliääksi ja pohdiskeli ensin sukupolvien väistymistä. Sitten hän nosti esille Erkki Tuomiojan nimen. Hän muistutti tämän pätevyydestä, mutta myös sellaisesta poliittisen profiloitumisen tarpeesta, mikä hänelle itselleen ei ollut lainkaan ominaista. Jonkinlainen modus vivendi pitäisi Erkin kanssa kuitenkin löytyä, toisin sanoen olisi siedettävä keskusteluyhteys, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä.

   Vuoden 2009 tammikuun lopulla Seppo tapasi Mauno Koiviston ja Paavo Väyrysen tilaisuudessa, jossa juhlittiin Suomen 40-vuotista OECD-jäsenyyttä. Mauno oli paikalla kunniavieraana, sillä jäsenyydestä oli tehnyt eduskunnalle esityksen hallitus, jossa juuri hän toimi pääministerinä. Tilaisuudessa puhuivat mm. OECD´n meksikolainen pääsihteeri Ámgel Gurría ja tuolloinen pääministerimme Matti Vanhanen. Ulkomaankauppaministeri Väyrynen avasi tilaisuuden ja Sepon tehtävä oli kommentoida jäsenyyttämme suomalaisen konsensuksen näkökulmasta.
   Seppo tapasi näin Paavon pitkästä aikaa. He olivat paikalla hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua ja saattoivat keskustella tovin keskenään. Seppo kiitti aluksi Paavoa saman päivän Helsingin Sanomissa ilmestyneestä kolumnista, missä tämä oli esittänyt varteenotettavia - ja sanokaamme paasikiveläisiä - näkemyksiä Suomen kansainvälispoliittisesta asemasta. Paavo kirjoitti mm. että puutteellisen historiallisen tietämyksen ja painotuksen vuoksi, siis omien laiminlyöntiemmekin takia, maatamme oli alettu tarkastella Baltian pohjoisena osana. Oli vaara, ettei sitä katsottaisikaan Pohjolan itäisenä osana ja siis sillä historiallisella tietoisuudella, joka määrittelisi korrektilla tavalla kansakuntamme geopoliittisen sijainnin.
   Sen jälkeen Seppo ja Paavo keskustelivatkin leppoisaan sävyyn Maunon puhelinsoitosta sekä laajemminkin maamme ajankohtaisista ulkopoliittisista kysymyksistä. Seppo siis jutusteli ihan hymyssä suin sen Paavon kanssa, jota on pitänyt tapanaan moittia vuoden 1981 tapahtumien yhteydessä ja jonka kanssa Seppo iski rajusti yhteen hallituskauden 1983-1987 aikana.
   Seppo näkee tuohon sopivan hyvin sanonnan, minkä mukaan asiathan ne riitelevät, eivätkä miehet. Jos asiat yhdistävät, niin miehetkin leppyvät.

   Seppo Lindblom on korostanut, ettei hän ole halunnut kirjoittaa Mauno Koivistosta, vaan matkasta tämän kanssa. No, tällä tavalla kirjaan on joka tapauksessa saatu tarkkoja luonnehdintoja päähenkilöstä, ja päähenkilöstä on löydetty piirteitä, joita ei aiemmassa Koivisto-kirjallisuudessa ole julkaistu. Jalustallehan kirjoittaja idolinsa nostaa, mutta ei milloinkaan ilman perusteita. Jos Mauno Koivistosta haluaa yhden kirjan lukea, tämä teos kannattaa pitää mielessä.