Kuukauden Keskustalainen
Vaalikuukauden Keskustalainen
Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä
Bookwell (paino), Helsinki-Kirjat 2011
250 sivua (3. painos)
Keskustan kunniapuheenjohtajan Paavo Väyrysen (s. 1946) tuorein kirja Huonomminkin olisi voinut käydä julkaistiin alunperin seitsemän esseen kokoelmateoksena. Kun eduskuntavaalien jälkeen ehdittiin jo kolmanteen painokseen, kirjoittaja täydensi teosta vielä kahdella myöhemmin kirjoittamallaan esseellä.
Kevään eduskuntavaalien jälkeen mediassa ehdittiin jo aloittaa spekulaatio siitä, olisiko Väyrynen pysyttäytynyt alkuperäisessä kirjan nimessä, jos olisi tehnyt kirjoitustyön eduskunnasta putoamisensa jälkeen. No, tähänkin vastaus löytyy täydennetystä versiosta. Jonka nimi on pysynyt alkuperäisessä muodossaan.
Väyrysen uusin on lajissaan suhteellisen harvinainen kontrafaktuaalinen poliittinen muistelmateos. Toisin sanoen kirjan punaisena lankana kulkee lähestymistapa, missä esitetään käsiteltävien aiheiden osalta kysymys "Mitä, jos olisikin toimittu toisin?" ja mietitään, miten historian kulku olisi muuttunut, jos tehdyt päätökset olisivatkin olleet toisenlaisia. Tätä kontrafaktuaalisuutta käytetään kirjassa niin yksityiselämän kuin myös poliittisen uran ja toiminnan muistelussa.
Kirja alkaa esseellä, missä Väyrynen käy läpi omia lähtökohtiaan lapsuudesta lähtien, sekä vaiheitaan ja valintojaan näihin vuosiin saakka.
Paavo osaa arvostaa lapsuuskotiaan, hän kuvaa kotiolojaan lyhyesti sanottuna erinomaisiksi. Paavo kasvoi puutarhatilalla, missä hän sai kokea sekä maan viljelemisen että yrittäjyyden parhaita puolia. Hän oppi lapsesta pitäen tekemään töitä, lisäksi säästäväisyyskin on kodin perintöä.
Ylioppilas Paavosta tuli vuonna 1965, jolloin hän näki yliopiston jatkopaikkanaan. Tältä osin oli parikin vaihtoehtoa. Paavo oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, joten yksi vaihtoehto olivat valtiotieteen opinnot. Hän myös osasi matematiikkaa ja luonnontieteitä sen verran, että toinen vaihtoehto olivat teknilliset opinnot. Diplomi-insinöörejähän lisäksi arvostettiin enemmän kuin valtiotieteilijöitä.
Paavo tuli valituksi sekä Teknilliseen korkeakouluun paperi-insinöörin koulutusohjelmaan että Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Siinä vaiheessa hän ei vielä valinnut poliitikon uraa, tuolloin ajatuksena joko toimittajan tai tutkijan ura. Toisaalta, Paavo arvelee, että jos hänestä olisikin tullut paperi-insinööri, hän olisi siinäkin tapauksessa lähtenyt aikanaan mukaan politiikkaan. Toki siinä tapauksessa poliittinen ura olisi alkanut myöhemmin.
Paavo ja Vuokko tapasivat keväällä 1968 yhteisten ystävien kautta. Nuoret rakastuivat ja viettivät koko kesän yhdessä. Pian he alkoivat odottaa perheenlisäystä ja tarvitsivat lisätuloja. Niissä oloissa Paavo otti mielellään vastaan Helsingin Opiskelevien Keskustanuorten toiminnanjohtajan tehtävän, mistä maksettiin pientä palkkiota. Keskustapuolueen jäsen Paavosta oli tullut jo hieman aiemmin.
1969 Paavosta tuli Keskustan opiskelijaliiton virkaa tekevä pääsihteeri. Siinä tehtävässä hän pääsi puolueen päätöksenteon ytimeen, seuraamaan puoluehallituksen ja työvaliokunnan kokouksia.
Syyskuussa Paavo pääsi toimittajaksi Yleisradion A-studioon. Myöhemmin syksyllä Keskustapuolueen Peräpohjolan piiri pyysi häntä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Keskustapuolueen puoluesihteeri Pekka Silvola, joka oli juuri nimitetty Ylen ohjelmajohtajaksi, varoitti lähtemästä mukaan. Peräpohjolassa oli puolueella jo omat vahvat ehdokkaat, istuvat kansanedustajat, joten Paavon olisi vaikea päästä uutena yrittäjänä kerralla eduskuntaan. Lisäksi SDP´llä oli tuolloin yhtiöstä rautainen ote, voisivat ehdokkuuden takia siirtää Paavon arkistoon tai vaikka potkia pihalle.
No, ehdokkaaksihan Paavo lähti. Tammikuussa 1970 hän valmistui valtiotieteen maisteriksi. Ja maaliskuussa hänet sitten valittiin kansanedustajaksi.
Väyrynen pääsi jo nuorenavarsin vaikutusvaltaisiin asemiin. Koska hän murskatappioon päättyneiden vaalien jälkeen oli ainoa nuori keskustalainen kansanedustaja, häntä haluttiin käyttää heti kaikkein vaativimmissa tehtävissä. Jo ensimmäisenä eduskuntavuotenaan Väyrynen tuli pääministeri Ahti Karjalaisen poliittiseksi sihteeriksi. Ja kesällä 1972 hän oli puolueen uusi varapuheenjohtaja.
Puheenjohtajaksi Väyrynen valittiin kesällä 1980. Asetelma oli sellainen, että istuva puheenjohtaja Johannes Virolainen halusi jatkaa. Ahti Karjalainen puolestaan ei ollut varma, kuinka Väyrynen toimisi presidentinvaaleissa, joten hänkään ei tukenut Väyrysen valintaa. Sen sijaan presidentti Urho Kekkonen antoi taustatukea, mitä Väyrynen jälkeenpäin pitää valintansa kannalta ratkaisevana.
Olisiko Väyrysen siis kannattanut toimia nuorena kansanedustajana avoimemmin Karjalaisen tukijana? Väyrynen näkee, että jos hän olisi toiminut liian läheisessä yhteistyössä Karjalaisen kanssa, se olisi heikentänyt luottamusta sen laajan joukon keskuudessa, joka suhtautui epäilevästi molempiin tohtoreihin. Kekkonenkin nimenomaan varoitti liiasta sitoutumisesta Karjalaiseen.
Vielä puolueen puheenjohtajanakin Väyrynen joutui tasapainoilemaan puolueen sisäisten valtaryhmittymien välillä. Osa tukijoista suhtautui epäluuloisesti jokaiseen kädenojennukseen näiden suuntaan. Hankalimmiksi Väyrynen koki ne K-linjan edustajat, jotka eivät olleet Väyrystä puheenjohtajaksi edes tukeneet.
Neuvostoliiton Kommunistisessa puolueessa nuorta Väyrystä pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana. Heidän näkemyksensä mukaan tämä yritti hajottaa K-linjaa ja muodostaa puolueeseen oman kolmannen linjansa. Väyrystä ei kutsuttu Neuvostoliittoon viralliselle ulkoministerivierailulle, vaikka Kekkonenkin sitä toivoi. Tähän liittyi myös se Karjalaiselle syksyllä 1981 kirjoitettu kirje, minkä perusteella myöhemmin väitettiin, että Väyrynen olisi syyllistynyt maanpetokselliseen toimintaan. Pyrkimyksenähän tuolloin oli saada Karjalaisen tuki Väyrysen vierailulle Moskovaan.
Kevään 1979 eduskuntavaalien jälkeen Mauno Koivisto nostettiin Suomen Pankista pääministeriksi. Edellisen hallituksen voimaministerit, pääministeri Kalevi Sorsa ja valtiovarainministeri Johannes Virolainen, olivat epäonnistuneet ja molempien kansansuosio oli alamaissa. Koivisto oli Suomen Pankin pääjohtajana toiminnallaan ja lausunnoillaan vaikeuttanut hallituksen asemaa. Ja pääministerinäkin Koivisto osasi vältellä vastuuta asettautuen päivänpolitiikan ja puolueiden välisten kiistojen yläpuolelle.
Keväällä 1981 Kekkonen oli jo perin kyllästynyt hallituksen heikkoon toimintakykyyn. Tämä sopi sekä Keskustapuolueelle että Sorsalle. Koivistoa vain ei saatu horjutettua. Ratkaisu tapahtui syksyllä, kun Kekkonen joutui jättämään virkakautensa kesken. Puolueet alkoivat valmistautua presidentinvaaleihin.
Olisiko Väyrynen voinut toimia tilanteessa toisin? Edelleenkään jossittelu ei oikein jätä toista vaihtoehtoa. Hallituksen olisi pitänyt kaatua, koska se oli menettänyt toimintakykynsä. Lisäksi puolueen puheenjohtajana Väyrysen velvollisuus olisi ollut käyttää puolueen eduksi mahdollisen hällituksen kaatumisen kautta avautuvat mahdollisuudet. Siinä tosin tuli tehtyä virhe, kun Väyrynen jatkoi budjettivääntöä Kekkosen sairasloman alkuun saakka. Hän oli saanut keskusteluissa Eino Uusitalon kanssa väärän kuvan Kekkosen terveydentilasta.
Kun Mauno Koivistosta tuli presidentti, SDP lisäsi valtaansa huimasti. Tämä tavallaan huipentui kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeisiin hallitusneuvotteluihin. Valtaa siirtyi nimenomaan pois Keskustalta.
Keskustapuolueen, RKP´n ja Kokoomuksen puheenjohtajat tekivät suunnitelmia Suomen kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Tässä yhteydessä he tekivät kirjallisen sopimuksen siitä, millaiseen hallitusyhteistyöhön he pyrkisivät vaalien jälkeen. Kiinnostuneille muuten tiedoksi, että tämä legendaarinen "kassakaappisopimus" on nyt kokonaisuudessaan luettavissa Väyrysen kirjasta.
No, sovittiin mitä sovittiin. Suomiselta sitten kulki tieto sopimuksesta Harri Holkerille. Ja Holkerilta puolestaan Koivistolle. Eikä suunnitelmasta sitten enää mitään tullut.
Oli nimittäin olemassa toinenkin suunnitelma, minkä mukaan maahan piti muodostaa Holkerin johtama sinipunahallitus. Yhtä "virallista" dokumentoitua tietoa tästä suunnitelmasta ei ole, mutta käytännössä sen sisältö on luettavissa ainakin Koiviston muistelmista kohdasta, missä muistelija kertoo jo hyvissä ajoin ennen vaaleja kehottaneensa Holkeria valmistautumaan pääministerin tehtävään.
Oliko Väyrysen tahtopolitiikka tuosta oppositioon joutumisesta huolimatta kuitenkin Keskustan kannalta parempi vaihtoehto kuin SDP´n myötäily olisi ollut? Peesaileminen olisi todennäköisesti laskenut puolueemme kannatusta. Keskusta olisi saattanut jauhautua tyystin SDP´n ja Kokoomuksen välissä sekä joutua myöhemmin oppositioon, ollen tuolloin jo täysin näivettynyt ja vailla mahdollisuuksia palata suurten puolueiden joukkoon.
Eikä kevään 1987 hallitusratkaisu sitä paitsi ollut aivan ainutlaatuinen. Ainahan SDP´n oikeisto on tuntenut vetoa yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa, muistellaanpa vain esim. Honka-liittoa 1960-luvun alussa.
Siinä Väyrynen katsoo tehneensä virheen, ettei julkistanut sopimusta. Sinänsä sekin oli kyllä hänen suunnitelmissaan, mutta Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen oli toivonut, ettei sopimusta julkistettaisi. Tätä hän perusteli kunnioituksella presidentti-instituutiota kohtaan. Väyrynen näkee, että Koiviston mahdollisuudet kävellä puolueiden julkisesti ilmaiseman tahdon yli olisivat olleet huomattavasti pienemmät.
Vuonna 1987 oppositioon joutuminen tuntui rankalta tappiolta, mutta samalla Keskustalle annettiin käteen voiton avaimet.
Vastapuolen kaavailuissa oli pitää sinipuna pitkäaikaisena ratkaisuna ja samalla nujertaa Keskusta lopullisesti. Kuitenkin selkävoitot harvoin onnistuvat politiikassa, eikä niin käynyt tässäkään tapauksessa.
Holkerin hallitus epäonnistui työssään harvinaisen pahoin, mikä sai Keskustan kannatuskäyrän suorastaan hyppimään. Jo kesällä 1989 Keskusta nousi mielipidetiedusteluissa suurimmaksi puolueeksi. Ja alkuvuonna 1990 puolueemme kannatus saavutti jo 25 %´n rajan.
Kevään 1991 eduskuntavaaleissa Keskusta otti veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi vihdoin myös suurimmaksi eduskuntaryhmäksi. Näin siitä huolimatta, että osa Holkerin hallituksen tumpeloinnin seurauksista tuli suuren yleisön nähtäväksi vasta vaalien jälkeen.
Koska Suomenmaankin mielipidesivuilla on silloin tällöin muistutettu puolueemme väkeä, kuinka nimenomaan Esko Ahon johdolla Keskusta voitti eduskuntavaalit, eikä Väyrysen aikaa ole pidetty yhtä onnistuneena, korostettakoon tässä nyt vielä, että nimenomaan Väyrysen ollessa puheenjohtajana Keskusta ajoi muiden puolueiden ohi. Ahosta tuli puheenjohtaja kesällä 1990, Keskusta oli noussut gallup-kärkeen jo vuotta aiemmin, joten Ahon johdolla Keskusta siis piti Väyrysen aikana tulleet kannatuslukemat vaaleihin asti.
Väyrynen oli Suomen ulkoministerinä silloin, kun Suomessa alettiin puuhata EY/EU-jäsenyyttä. Hän oli omalta osaltaan pitämässä tuolloin liittymisasiaa esillä. Sittemmin hän oli lujasti unioniin liittymistä vastaan. Eli mikä olikaan Väyrysen kanta tarkalleen ottaen ja miksi?
Kun asia tuli esille, näytti mahdolliselta, että sekä Ruotsi että Norja liittyisivät. Tällöin Suomi jäisi vähän yksinäiseksi saarekkeeksi. Siinä tilanteessa oli poliittista realismia selvittää myös tämä vaihtoehto, että suomi liittyisi. Ja se, mitä siitä seuraisi, eli olisiko mahdollista saavuttaa neuvottelutulos, mikä takaisi Suomelle jotain isompaa hyötyä jäsenyydestä.
Presidentti Koivisto kiirehti jäsenyysneuvotteluja. Hän halusi saada ratkaisun aikaan viimeisenä virkapäivänään.
Tämä kiire tuli Suomelle kalliiksi. Varsinkin maatalousratkaisu oli kehno. Kiireessä tuli turhan paljon tulkinnanvaraa.
Kun alkoi hahmottua, millainen sopimus oli tulossa, Väyrynen asettui selkeästi torjuvalle kannalle. Alkoi myös näyttää siltä, että jos Suomi jäisi unionin ulkopuolelle, myös Ruotsi ja Norja jäisivät. Itse asiassa, kun Väyrynen tapasi vuonna 2000 Ruotsin silloisen pääministerin Göran Perssonin, tämä totesi ruotsalaisten enemmistön olleen vain kerran unionin kannalla - juuri kansanäänestyksen aikana.
Väyrynen näkee, että unioniin liittyminen vaikutti suurelta osin myös Keskustan kannatukseen. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa tuli harvinaisen pahasti takkiin. Toisaalta jäsenyyteen kriittisesti suhtautuviakin keskustalaisia oli vaaleissa mukana, ja osittain protesti kanavoitui heidän kauttaan pitäen puolueen kannatuksen vielä jollain tasolla.
Monet ovat jossitelleet, mitä olisi tapahtunut, jos Väyrynen olisi pysynyt ulkoministerinä koko Ahon hallituksen ajan, joten on paikallaan tarkastella, mitä Väyrynen itse on asiasta miettinyt. Hän pitää selvänä, ettei olisi pystynyt estämään jäsenyyttä myöskään ulkoministerin paikalta. Eivätkä myöskään presidentinvaalit olisi menneet yhtään sen menestyksellisemmin, pikemminkin päinvastoin, avoimen EU-vastainen keskustalainen ehdokas Keijo Korhonen vain olisi päässyt iskemään ulkoministeri Väyrysen kannatukseen entistä tehokkaammin.
Lisäksi voidaan jossitella, mitä olisi tapahtunut, jos Korhonen ei olisi itse ollut ehdokkaana. Se tuntuu aivan selvältä, että osa Korhosen kannattajista olisi ollut Väyrysen takana sekä äänestäjinä että osa myös aktiivisina vaalityön tekijöinä.
Uutisvuodosta ehkä parhaiten mieliin jäänyt Peter Nyman, joka vuonna 1995 veti MTV3-kanavalla Mediapeli-nimistä ohjelmaa, arvelee, että juuri Väyrynen on se, joka aikoinaan keksi käsitteen "mediapeli". Väyrynen muistaa käyttäneensä tätä termiä ensimmäisen kerran vuoden 1994 presidentinvaalien yhteydessä. Tällöin mediassa esitettiin melko levotonta uutisointia Väyryseen liittyen, aivan vaalien kynnyksellä.
Kun Väyrynen on puhunut mediapelistä, kritiikin kärki on usein osunut yksittäiseen tiedotusvälineeseen tai toimittajaan, joka on vaikuttanut Väyrysen mielestä asiattomalla tavalla politiikkaan. Monelta on silti jäänyt huomaamatta viestin toinen puoli eli se, että poliitikot käyttävät mediaa hyväkseen eli pelaavat medialla omaa poliittista peliään.
Väyrynen näkee, että suuri osa toimittajista vähintään sympatisoi Vihreitä ja Kokoomusta. Hän ei kuitenkaan usko, että kovin moni toimittaja pelaisi tietoisesti mediapeliä Keskustaa vastaan. Toisaalta, koska näiden puoluekanta on ns. ei-ainakaan-keskusta, myös mätkivät puoluettamme enempiä varomatta, jos tilaisuus vain tulee.
Mitä tulee juuri em. presidentinvaaleihin, Väyrynen löytää pari ikävää yksityiskohtaa median toiminnasta. Ensimmäinen on luonnollisesti se, että aivan normaali Venäjän lähettämä viesti julkistetaan useita päiviä myöhemmin ja siitä tehdään suhteettoman iso uutinen TV´n iltauutisissa vaalien aattona, eikä Väyrystä itseään kutsuta kommentoimaan asiaa. Toinen on täysin pielessä olleiden gallupien (tekijänä Otantatutkimus-niminen firma, jolla ei ollut aiempaa kokemusta poliittisten mielipidetutkimusten tekemisestä) julkistaminen ilman että yleisölle kerrotaan edes harvinaisen suuresta virhemarginaalista - yleensäkin Väyrysen mukaan on aivan eri asia, jos toimittajat puhuvat pääministeri- tai kärkiehdokkaista, tai jos pääehdokkaat valitaan siten, että joku kolmas suljetaan pelistä.
Pienenä sivuloikkana nyt meneillään olevaan vuodenvaihteeseen, todettakoon, että jonkinlaista mediapelin tapaista voi nähdä MTV3´n tavassa otsikoida TV´n mainoskatkolla nettisivujensa uutinen koskien tutkimusta, missä selvitettiin presidentinvaalien kampanjatuotteiden valmistusmaat. Jostain syystä tikun nokkaan nostettiin Väyrys-mukit, mitkä kyllä ovat perusvalmistuksen osalta aasialaista tuotantoa, mutta kuvapainatus on täysin suomalaista työtä. Jos lukee koko selvityksen, siinä nimenomaan todetaan uutisena, että kaikkien ehdokkaiden kampanjatuotteet ovat ainakin osittain ulkomaista valmistetta. Siinä sarjassa Väyrysen mukit ovat kyllä kirkkaasti suomalaisimmasta kärjestä, muista ehdokkaista ainoastaan Paavo Lipposen materiaali on osittain suomalaista. (Lisäksi vanhaan 1910-luvun malliin pohjaavaa Väyrysen lohi-pinssiä kyseinen selvitys ei lainkaan huomioinut, myös pinssit ovat kysyttyä tavaraa, vaikka muki onkin se näiden vaalien kaikista kovin hittituote.)
Kirjan kuvaliitteessä havainnollistetaan Väyrysen pitkää uraa. Liitteen poliittisen osion osalta kuvia löytyy ulkoministeriajoilta 1970-luvulta saakka. Kuvavalinnoillaan Väyrynen tekee kiinnostavaa vertailua mm. sijoittamalla samalle sivulle tapaamisiaan samojen henkilöiden kanssa 1970- ja 2010-luvuilta. Esimerkiksi vuonna 1979 Väyrynen tapasi silloisen Kiinan varapääministerin Geng Biaon seurueineen tavaten jo tuolloin seurueeseen kuuluneet Yang Jiechin (nykyinen Kiinan ulkoministeri) ja Xi Jinpingin (nykyinen Kiinan varapresidentti). Ja vuonna 2010 Väyrynen tapasi jälleen Yang Jiechin, jota pidetään todennäköisimpänä vaihtoehtona seuraavaksi Kiinan presidentiksi.
Kirjan uudessa osiossa Väyrynen analysoi Keskustan viime kevään vaalitappion syitä. Suurimpana syynä pitkäaikaiseen alamäkeen hän pitää aatteemme hämärtymistä, ja näkee tilanteen olevan tässä suhteessa nyt sama kuin vuoden 1970 suuressa vaalitappiossa. Tuolloin oli vallalla demareiden Suomeen tuoma kasvupoliittinen ajattelu, minkä mukaan yhteiskuntapolitiikan tärkein tavoite on taloudellisen kasvun nopeutaminen. Tässä ajattelussa voimavaroja piti siirtää heikommin kehittyviltä aloilta ja alueilta vahvimmin kasvaville aloille ja alueille. Ja tätä Keskustapuolue ryhtyi myötäilemään. Ja huonostihan siinä puolueellemme kävi.
Sen laakson pohjalta noustiin aatteellisen työn kautta. Perinteinen keskustalainen ihmisyysaate yhdistettiin nousevaan vihreään aaltoon. Puolueen uudistunut poliittinen linja kiteytyi kahteen pilariin: köyhän asian ajamiseen eli radikaaliin tasa-arvopolitiikkaan ja hajautetun yhteiskunnan rakentamiseen. Avainasemassa oli aluepolitiikka, millä saimme kasvavaa luottamusta maakunnissa ja millä kykenimme pääkaupunkiseudulla erottautumaan keskittämispolitiikkaa ajavista oikeistosta ja vasemmistosta.
Konkreettisten asiakysymysten joukosta Väyrynen löytää neljä seikkaa, mitkä olivat omiaan romahduttamaan. Ehkä pahimpana virheenä hän pitää hajajätevesiasetuksen käsittelyä. Muut syyt olivat sukupuolineutraalin avioliiton kannattaminen (käsitteet sotkettu, muita parisuhteita varten oma lainsäädäntönsä ja käsitteistönsä), aluepolitiikan liian vähäinen painotus vaalikampanjassa, sekä täydellinen samastuminen Kokoomuksen federalistiseen Eurooppa-politiikkaan.
Uuden osion kirjoituksista löytyy myös muutamia mielenkiintoisia paljastuksia. Esimerkkinä mainittakoon vuoden 2006 presidentinvaalit, joissa Keskustan oma ehdokas Matti Vanhanen karsiutui toiselta kierrokselta. Näiden vaalien toisella kierroksella Väyrynen ei äänestänytkään Sauli Niinistöä, vaikka puolueen johdossa niin oli kehotettu. Se nyt vain oli mahdotonta äänestää henkilöä, joka selvästi haluaa muuttaa Suomen ulkopolitiikan peruslinjan ja viedä Suomen NATO´on.
Huonomminkin olisi voinut käydä on tuttua Paavo Väyrystä. Tosin lähestymistapa on hieman hioutunut toisenlaiseksi. Siinä missä On totuuden aika on jo nimenäkin melko leuhka - puhumattakaan myöhemmästä Itsenäisen Suomen puolesta -muisteluksesta - sekä kuvaa kirjoittajaansa koleerikoksi ja käsittelee poliittista historiaa väliin, niin, vähintäänkin koleerisella tavalla, tämä uusin tuo Väyrysen esille toisella tavalla, enemmän asioita pohtivana vanhempana valtiomiehenä kuin totuuden tietävänä sanelijana.
Väyrysen uran kipupisteet kerrataan aiemmista muisteluksista tuttuun tyyliin. Niitä ovat tässä tiivistelmässä mainittujen vuosien 1987 ja 1994 tapahtumien lisäksi päivärahajupakka 1980-luvun oikeuskanslerin Kai Kortteen intoilun seurauksena sekä 1980- ja 1990-lukujen taitteen Vladimirov-kirjeen aiheuttama kalabaliikki.
Kirjan eri esseet käsittelevät osittain samoja asioita, joten päällekkäisyyksiltä ei ole voitu välttyä. Tämä tyyli oli kirjoittajan tietoinen valinta, eikä tästä valinnasta ole lukukokemukselle haittaa, jokainen essee on oman näköisensä ja tarkastelee asioita omasta näkökulmastaan.
Paavo sai kirjan alustavan käsikirjoituksen valmiiksi 11.1.2011. Samana päivänä oli isän, Eemeli Väyrysen 101. syntymäpäivä. Hänelle tämä kirja onkin omistettu.