Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto
Minna Maijala: Herkkä, hellä hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014
431 sivua



Minna Maijalan elämäkertateos Herkkä, hellä hehkuvainen - Minna Canth on erilainen elämäkerta kuin  aiemmin Canthista (1844 - 1897) kirjoitetut. Pian Canthin kuoleman jälkeen hänestä piirtyi kuva naisten oikeuksien esitaistelijasta, joka olisi ollut oman avioliittonsa uhri, marttyyri ja selviytyjä, joka kulki vaikeuksien kautta voittoon, rohkeaksi julkisen sanan käyttäjäksi.
   Minna Canthista muodostunut kuva perustuu nimenomaan Lucina Hagmanin varhaiseen elämäkertaan, vaikka Canth eläessään itse julkaisikin lyhyen omaelämäkerran. Maijala näkee Hagmanin elämäkerran olleen suunnattu puolustamaan Canthin jälkimainetta vastustajien hyökkäyksiltä, mutta sen myös vaikuttaneen juuri päinvastoin, yksipuolinen kuva kun on saanut monet myös vieroksumaan naisasiakirjailijaa. Sen sijaan, että Hagmanin teos olisi saanut jälkipolvet näkemään Canthin kirjailijana ja ihmisenä, se on korostanut tämän sukupuolta siinä määrin, että koko tämän työ on arvotettu ja määritelty sen kautta.
   Maijalan väitöskirja (Passion vallassa, 2008) oli ensimmäinen laaja Canthin tuotannon tulkintaan keskittyvä tutkimus. Myöhemmän, tässä käsiteltävän elämäkerran lähtökohtana on Canthin aikalaisten näkemys Minna Canthista.

   Ulrika Wilhelmina Johnson syntyi Tampereella 19.3.1844. Hän oli paljasjalkainen kaupunkilainen ja kaupunkilaisuus kuului vahvasti hänen koko persoonaansa, hän katsoi suomalaista maalaiselämää aina ulkopuolisen silmin. Kaupunki on hänen teostensakin keskeinen miljöö, suomalainen maalaiselämä jää niissä usein etäiseksi. Teoksissa kohdataan maalta tulleita köyhiä, jotka etsivät tilaisuutta asettua kaupunkiin, tai sitten porvaristyttäret viettävät kesän maalla ihmetellen maalaisten elämää noiden teosten hymyillessä huvittuneesti kaupunkilaisten turistimaiselle ihastukselle ja kömpelyydelle luonnon keskellä.
   Nimensä Ulrika Wilhelmina sai vanhempiensa mukaan, hänen äitinsä nimi oli Ulrika ja isän Gustaf Wilhelm. Sukunimeksi tuli isän nimi, jonka tämä oli ottanut käyttöönsä tultuaan Tampereelle töihin Finlaysonin tehtaaseen.
   Vuonna 1852 Gustaf sai mahdollisuuden lähteä Kuopioon Finlaysonin kangaskaupan hoitajaksi. Tämä tiesi nousua yhteiskuntaluokissa, työläisperheestä tuli porvarisperhe.
   1850-luvulla Kuopio oli voimakkaasti kasvava ja kehittyvä pikkukaupunki. Savon pääkaupunki kaupungistui vauhdilla ja muutos tarjosi nousevalle porvaristolle paljon tilaisuuksia nostaa elintasoaan.
   Kuopion seurapiireissä Johnsoneille läheisimmäksi tuli keskiluokka, johon kuului alempia virkamiehiä, pikkukauppiaita, kauppa-apulaisia ja käsityöläisiä, ts. heidän itsensä kaltainen yhteiksunanllsita nousua havitteleva ryhmä. Synnynnäiset porvarit suhtautuivat tähän uuteen yhä kasvavaan yhteiksuntaluokkaan epäilevästi ja ylenkatseella. Lisäksi nouseva keskiluokka puhui enimmäkseen suomea, kun vanha porvaristo puolestaan oli onnistunut pysymään umpiruotsinkielisenä, savolaesen haastelun keskellä. Kuopion porvaristo suhtautui aluksi nuivasti myös Johnsoneihin, mutta näiden kehittyvä vauraus nosti nämä pian kaupungin seurapiireihin.
   Minna hyväksyttiin oppilaaksi uuteen valtion tyttökouluun, joka oli tarkoitettu herrasväelle eli "sivistyneitten vanhemoien lapsille". Oppilaitos oli ensimmäinen valtion tyttökoulu ja sitä pidettiin suurena edistysaskeleena naissivistyksen saralla.

   Koulun jälkeen Minna vietti pari vuotta kotona miettien, mihin suuntaan elämä nyt hänet veisi. Lucina Hagmanin johdolla elämäkerturit ovat arvelleet, että juuri Gustaf Johnson olisi halunnut pitää tyttärensä kotona huvittelemassa ja etsimässä aviomiestä. Maijalan mukaan tämä pohjautuu fiktioon, Minnan omaan Hanna-teokseen, missä isä käyttää valtaansa tyttäreensä ja estää tämän haaveet opinnoista.
   Minnan oman kertoman mukaan hän sai kuitenkin itse vapaasti miettiä omaa elämäänsä ja huvitteluun heittäytyminen tapahtui hänen omasta halustaan. Hän kuvaa pienoisomaelämäkerrassaan, kuinka noina vuosina "huvittelu vuorotteli melankolian kanssa" sekä kuinka hänen "'eroottinen tunteensa' heräsi ja sydämiä särkyi", kerran myös hänen oma sydämensä.

   Kun Minna kuuli opettajaseminaarin perustamisesta Jyväskylään, hän tiesi, mitä halusi. Aiemmin hän ei ilmeisesti ollut haaveillut opettajaksi opiskelemisesta eikä opettajan työstä. Omassa kertomuksessaan hänen ratkaisunsa opettajaseminariin lähtemisestä syntyi ennemminkin reaktiona Kuopion seurapiireissä syntyneisiin sotkuihin ja särkyneisiin sydämiin.
   Maijalan tulkinnan mukaan omaelämäkerran kertomus kevytmielisestä huvittelijatytöstä on kuitenkin varsin liioiteltu. Seminaariin hakiessaan Minna liitti hakemukseensa myös Kuopion ruotsinkielisen rouvasväenkoulun johtajattaren Christine Boldtin lausunnon, jonka mukaan Minna oli työskennellyt kahden vuoden ajan koulun alaluokan kieltenopetuksessa apuopettajana. Ainakin Boldtin mukaan Minna oli hoitanut työnsä kärsivällisesti ja järkevästi osoittaen siten soveliaisuutensa opettajan työhön.
   Sinänsä seminaariopintojen aloittaminen merkitsi Minnalle myös uuden identiteetin luomista, yritystä omaksua uusi vakavampi elämänasenne. Noihin aikoihin hän otti käyttöönsä tyttömäisen Mina-kutsumanimen sijaan Wilhelmina-nimensä vakavammalta vaikuttavan muodon Minna, jolla hän myös allekirjoitti seminaarihakemuksensa.
   Hakupapereiden joukossa on myös Minna Johnsonin pääsykoeaine Lesken perintömaa. Tuo vaatimaton kaunokirjallinen tekele lienee varhaisin kirjoittajaltaan säilynyt kaunokirjallinen teksti. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Turkkiin, missä tuomari Hassan ryhtyy puolustamaan kaltoinkohdeltua leskirouvaa, jolta keisari on vienyt perintömaat.

   Johan Ferdinand Canth oli maalaispapin poika, joka isänsä, Pälkäneen kappalaisen, kuollessa oli vasta 14-vuotias. Isän kuoltua perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin, ja Ferdinand joutui keskeyttämään opintonsa joksikin aikaa sekä työskentelemään kauppa-apulaisena, kunnes pääsi takaisin kuoluun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon ruotsinkielisestä lukiosta syyskuussa 1858. J.L. Runeberg oli toiminut koulun rehtorina ja jäänyt juuri edellisenä vuonna eläkkeelle.
   Helsingin Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon Ferdinand kirjautui syksyllä 1858 ja suoritti kandidaatintutkintonsa luonnontieteistä toukokuussa 1862. Tutkintonsa jälkeen hänet valittiin uuden kansakoulunopettajiaseminaarin luonnontieteiden opettajaksi.

   Uno Cygnaeuksen ajatusta miesten ja naisten yhteisseminaarista oli arvosteltu ankarasti. Moitteet ilmeisesti vaikuttivat Cygnaeukseen siten, että tämän suurimmaksi pelonaiheeksi muodostuivat mahdolliset suhteet mies- ja naisopiskelijoiden välillä.
   Opettajien ja oppilaiden välille syntyviä suhteita Cygnaeus ei kuitenkaan kyennyt mitenkään estämään, ja pian Minna ja Ferdinand löysivät toisensa. Ferdinand oli yhdeksän vuotta Minnaa vanhempi, mitä on pidetty yhtenä perusteena sille, että avioliitto olisi täyttänyt pelkästään vanhemman lehtorin toiveita. Maijala muistuttaa kuitenkin, että 1800-luvulla ei ollut mitenkään tyypillistä, että samanikäisten nuorten rakastumiset olisivat johtaneet avioliittoon. Usein mies oli Ferdinandin tavoin morsiantaan vanhempi, koska perheen elättämisen edellytysten hankkimiseen kului aikaa. Voi sanoa, että Ferdinandin kannalta Minnan kohtaaminen sattui juuri oikeaan aikaan.
   Ensimmäinen kosinta ei tuottanut Ferdinandin toivomaa tulosta ja tämä lähti opinjtomatkalle Saksaan ja Sveitsiin. Tuona aikana Minna keskeytti opintonsa.
   Aiemmat elämäkerturit ovat arvelleet Minnan jääneen pois seminaarista, koska tiesi Ferdinandin palaavan Saksasta ja pelkäsi kosijaansa. Maijala on tehnyt Minnan ja Cygnaeuksen kirjeenvaihdon sekä Minnan omaelämäkerran pohjalta johtopäätöksiä, joiden mukaan Minna olisi kamppaillut avioitumisen ja opettajanuran välillä - 1800-luvulla opettajana toimiminen olisi merkinnyt yksinäistä, naimatonta elämää yhteiskunnan silmätikkuna.
   Minnan elämäntarinassa on seikkaillut sitkeästi myös toinen kosija. On väitetty, että Minnan isä Gustaf olisi yrittänyt tyrkyttää tyttärelleen varakasta kauppiasta, joka oli myös tunnettu elostelija. Maijalan mukaan vaikuttaa kuitenkin siltä, että nuo jutut ovat lähteneet Minnan kaunokirjallisista teoksista, joita erityisesti Lucina Hagman on käyttänyt yksiselitteisinä elämäkerrallisina todistuksina Minnan omasta elämästä.
   Maijalan mukaan Minnan elämästä kerrotut tarinat ja myytit, joille ei tunnu konkreettisia todisteita löytyvän, viittaavat ennemminkin naiselämäkerran historiaan ja lajin konventioihin. 1900-luvun alussa naiselämäkerta oli uusi kirjoittamisen lajityyppi, itse asiassa Hagmanin Minna Canthin elämäkerta on ensimmäinen laaja suomalainen naisen elämäkerta. Suurmieselämäkerran koettiin antavan huonosti malleja naisen elämän kuvaamiseen, ja naisliikkeen keskuudessa harrastettu naiselämäkerta pyrki etsimään kirjoittamisen malleja muualta, myös kaunokirjallisuuden puolelta.
   Yksi vaikuttavimmista kuvausmalleista oli kehitysromaani, joka vaikutti voimakkaasti 1800-luvun jälkipuoliskon ajatteluun. Ja noissa naisten kehitysromaanerissa oleellisia ovat nimenomaan erilaiset vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita kehittyvän päähenkilön on kohdattava.
   Myös kahden kosijan tarina on tuttu 1800-luvun kehitysromaaneista.Niissä tytön täytyy onnistua valitsemaan oikea kosija kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen tietäisi kehityksen tyrehtymistä. Hagmanin luomassa Minna Canthin tarinassa isän suosikin valinta olisi johtanut taantumiseen, minkä Minna onnistuu välttämään valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän. Ja tämän tulkinnan mukaan Minna ei olisi valinnut Ferdinandia rakkauden tähden.
   Hagmanin mukaan Minna olisi vielä palannut Jyväskylään kevätlukukauden alussa. Kun Minna olisi saanut lehtori Canthin kirjoittaman luettelon syksyn aikana opetetuista asioista, olisi kirjeen mukana ollut myös uusi kosinta, mihin Minna olisi suostunut, Hagmanin mukaan väsytettynä.
   No, seminaarin kirjoissa ei nyt kuitenkaan ole merkintää, että Minna Johnson olisi palannut seminaarin oppilaaksi. Cygnaeus lähetti kyllä kirjeen Minnalle, missä kehotti tätä vielä miettimään paluuta, mutta kyseinen kirje on päivätty vasta helmikuun lopulle, ei kevätlukukauden alkuun.
   Maijala siis pitää Hagmanin tarinaa epäuskottavana. Hän arvelee Minnan ja Ferdinandin pitäneen yhteyttä epäonnisen ensimmäisen kosinnan jälkeen, jolloin Minna olisi kertonut Ferdinandille miettivänsä paluuta, mitä kautta ensimmäisen vuosikurssin primuksen kuulumiset olisivat kantautuneet myös Cygnaeuksen tietoon.
   Lopulta Minna teki ratkaisunsa. Ilmeisesti hän ei palannut lainkaan seminaariin. Joka tapauksessa, Minna ja Ferdinand kihlautuivat pääsiäisenä samana keväänä, vuonna 1865. Vihkiminen tapahtui Kuopiossa 17.9.1865.

   Omaelämäkerrassaan Minna muistelee avioliittonsa alkua itseironisesti. Hän kertoo ruoanlaiton sekä kodin ja miehen hoitamisen olleen täysin vastoin hänen luontoaan. Porvaristytön kasvatuksen saanut Minna oli todennäköisesti viettänyt enemmän aikaa käsitöiden ja musiikin parissa kuin opetellen käytännön taloustehtäviä. Eikä hänen ailahtelevaisuuteen taipuvainen vapaudentahtoinen luonteensa ollut myöskään karaistunut taloudenpitoon, vastuuseen eikä perheen huolehtimisesta koituneen työn määrään.
   No, joka tapauksessa. Minna antautui aviovaimon rooliin yhtä täydellisesti kuin kahta vuotta aiemmin opettajakutsumuksen valtaan. Ja tuohonkin Minnan omaelämäkerta suhtautuu lempellä itseironialla.
   Puolinaisuus ei heittäytyvälle luonteelle riittänyt, vaan Minna nosti itse ihanteekseen täydellisen alistumisen miehelleen, millaiseksi hän lienee avioliiton kuvitellut. No, parin vuoden aikana, parin vuoden vääränlaisen täydellisyyden tavoittelun jälkeen, turha ihanteellisuus haihtui, ja Minna oli jälleen oma itsensä ilman keinotekoisen roolin kannattelua.

   Perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta, ensin neljä tyttöä, sitten kaksi poikaa. Kuopustytär syntyi seitsemäntenä lapsena vasta isänsä kuoleman jälkeen.

   Minna toteaa omaelämäkerrassaan, että Ferdinand oli luonteeltaan originelli, eikä välittänyt tavanomaisista seuraelämän vaatimuksista. Hagmanin elämäkerran mukaan Ferdinand oli tyly ja vetäytyvä tyranni, joka vasta vähitellen alkoi arvostaa vaimoaan sekä antoi tämän rakentaa heidän elämänsä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset verkostot. Minna oli avioliitossaan Hagmanin käsityksen mukaan ikeen alla, ja nuo vuodet olisivat määränneet koko Minnan kehitysken suunnan pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
   Ferdinand Canthin nekrologin kirjoittaja, joka oli ilmeisesti K.G Göös, joka oli myös kirjoittanut ylioppilaaksi Porvoon lukiosta ja tuntenut Ferdinandin poikaiästä alkaen, kuvaa Ferdinandin luonnetta hieman toiseen tapaan. Hänen mukaansa vanhempien kodista peritty "suuri oikeuden tunto ja tahdon lujuus harmittoman leikillisyyden kanssa olivat hänen luontonsa huomattavimpia puolia".
   Maijala kyseenalaistaa tähän saakka vallinneen käsityksen Ferdinad Canthista jurona ja sosiaalisesti vetäytyvänä luonteena. Ferdinand oli kyllä opettajana vaativa ja usein myös vakava, mutta hän saattoi olla perheelleen ja ainakin läheisimmille ystävilleen hyvinkin lämmin ihminen, toisin kuin Hagmanin elämäkerta väittää. Nekrologiassakin käytetään Ferdinandista toistuvasti kuvausta "rakastettu".

   Canthit olivat yhteiskunnallisesti varsin aktiivisia. Ferdinandin nekrologissa nostetaan erityisesti esiin miehen väsymätön toiminta nälkävuosina 1867-68 sekä työn vaivaishoitokunnan jäsenenä nälkävuosien jälkeen. Myös Jyväskylän kulttuurielämässä Ferdinand huomattiin eritysiesti suomenmielisten piirissä, olihan hänet kutsuttu jo vuoden 1865 toukokuussa Suomalaisen kirjallisuuden Seuran jäseneksi.
   Myös Minna oli erittäin aktiivinen antamaan apuaan tarvitsijoille. Hagmanin mukaan Minna pyrki omin käsin auttamaan sairaita sen minkä pystyi. Hän keitteli pyykkirannassa pahanhajuista linimenttiä sairaille lapsille, minkä reseptin hän oli saanut eräältä parantajalta omalle sairastelevalle Anni-tyttärelleen.
   Minna tunnettiin Jyväskylässä sairaiden lasten auttajana, ja hänestä alkoi muodostua jopa melko myyttinen hahmo. Levitettiin mm. huhua, että hän pystyisi katsomisella parantamaan riisitaudin vaivaamia lapsia. Minna itse pyrki selittämään, että kuka tahansa pystyi parantamaan linimentillä, siihen mitään loitsuja tarvittu.
   Toisinaan Minnan mukana olivat ystävättäret, lehtorinrouvat Flora Wallin ja Ida Nonsdorff, mutta usein Minna meni sairaanhoitoretkilleen yksin. Hän pukeutui tällöin mahdollisimman yksinkertaisesti, koska oli havainnut siten tavoittavansa paremmin työväen luottamuksen. Tästä monet säätyläsirouvat olivat närkästyneitä, he kun katsoivat Minnan heikentävän pukeutumisellaan koko porvarissäädyn arvovaltaa.
   Ja kyllä jotkin Minnan ehdotuksista olivat liikaa myös hänen ystävilleen. Esim. kerran Minna oli ehdottanut, että menisivät yhdessä kapakkaan laulamaan hengellisiä lauluja ja puhumaan juomarit pois sieltä, mihin toiset eivät lähteneet.

   Vuonna 1870 Canthit rakensivat Jyväskylään talon, Minnan piirustuksiin pohjautuen. Canthit muuttivat taloon vielä saman vuoden aikana, mutta sisustamista  jatkettiin vielä tulevina vuosina, seiniä maalattiin ja tapetoitiin. Viisi vuotta rakentamisen jälkeen talo maalattiin ulkoa harmaalla öljyvärillä ja siihen lisättiin lasikuisti. Kotiin kuului myös puutarha, jonka hyötykasvitarha oli ilmeisesti Ferdinandin valtakuntaa, puutarhanhoito kun kuului tämän harrastuksiin ihan yleisestikin, hän mm. suomensi Erik Lindgrenin Kyökkikasvit-luvun teoksesta Käsikirja puutarhanhoidosta.

   Opettajaseminaarin opettajat toimivat myös monilla muilla aloilla. Monet heistä ryhtyivät sivutoimisiksi liikemiehiksi, esim. kustantajiksi. Lehtori Canth ja hänen kollegansa, seminaarin voimistelun ja ruotsin lehtori K.G. Göös olivat pyrkineet julkaisemaan kasvatusopillista lehteä, mutta eivät olleet onnistuneet järjestämään lehdelle rahoitusta. He lähestyivät jyväskyläläistä liikemiestä Heikki Fabian Helmistä, joka oli vuonna 1871 perustanut paikkakunnalle ensimmäisen sanomalehden nimeltä Keski-Suomi.
   Lehden julkaisemat kasvatusopilliset artikkelit johtivat yhteistyöhön myös toisaalla. Canth, Göös ja Helminen ostivat Jyväskylästä kirjapainon, jossa lehteä painettiin. Pian paino myytiin Göösin yhdessä A.G. Weilinin kanssa perustamalle kirjakauppa- ja kustannusliikkeelle.
   Weilin + Göös kustansi mm. useiden seminaariopettajien kirjoittamia oppikirjoja, joilla oli maassa kova kysyntä, muiden mukana lehtori Canthin Luonnon-opillisen Oswiitan.

   Maaliskuussa 1874 Ferdinand yleni Keski-Suomen aputoimittajasta sen päätoimittajajksi, kun Helminen itse halusi jättäytyä toimitustyöstä syrjään. Minna ryhtyi ottamaan aktiivisemmin osaan toimitustyöhön.
   Lehti ilmestyi kerran viikossa. Sen sisältönä olivat Jyväskylän ja maakunnan uutisten sekä "huhujen" lisäksi myös Helsingin kuulumisia. Esimerkiksi Suomalaisen teatterin esityksistä raportoitiin tiuhaan.
   Lehdessä näkyi myös luonnontieteen lehtorin kädenjälki. Heti maaliskuussa tämä julkaisi kaksiosaisen luonnontieteellisen artikkelin Muurahaisten luonto ja elämäntavat.
   Lehdessä julkaistiin myös paljon kaunokirjallisuutta, vaatimattomia käännöskertomuksia, mutta myös joitain alkuperäisiä runoja ja kertomuksia. Ja koska lehtori Canth oli seminaarin varajohtaja, lehdessä käsiteltiin myös suhteellisen paljon koulutusta ja kansakouluasiaa.

   Minna siis kirjoitti lehteen aktiivisesti. Ja joutui kärsimään kerkeästä kielestään, joka ei aina ennättänyt ottaa huomioon julkista ympäristöä, missä hän ajatuksiaan esitti. Esim. kun Minna kirjoitti "jyriseviä artikkeleita paloviinaa vastaan", häneltä unohtui yksi tärkeä seikka: "Mutta oi voi! Olin unohtanut, että sanomalehden omistaja omisti myös viinanpolttimon."
   No, raittiusaate nyt kuitenkin oli lähellä Minnan sydäntä. Joten, Helmisen busineksista huolimatta, Minna alkoi sitkeästi kampanjoida viinan kiroja vastaan.
   Vuoden 1875 lopulla Minna ja Ferdinand joutuivat sitten lopettamaan Keski-Suomi -lehdessä. Niiden raittiuskirjoitustensa takia.
  Ferdinandin jälkeen Keski-Suomen otti toimittaakseen K.J. Gummerus, joka tunnettiin paitsi lehtimiehenä, myös kirjailijana. Ja oli hänellä jo oma kustantamokin.

   Pari vuotta Keski-Suomessa lopettamisen jälkeen Cantheille tarjottiin toimitettavaksi uutta Päijänne-lehteä. Sen oli perustanut heidän kanssaan samoilla raittiuslinjoilla oleva Göös. Tosin melko pian Canthit jättäytyivät lehdestä pois, Ferdinandin sairastuttua.

   Minnan isä Gustaf vieraili Canthien luona kesällä 1877. 4.7. päivätyssä kirjeessä isä selostaa matkaansa vaimolleen kertoen, kuinka "wiina putellini korkki meni auki Rautalammin ja Kiwisalmen välillä ja wiina meni kaikki maahan niin, etten saanut koko wiinasta paitsi aamuryypyn".
   Isän sanelema kirje on Minnan käsialalla kirjoitettu ja samalle paperille jatkuu Minnan ruotsiksi kirjoittama kirje sisarelleen Augustalle. Minna antaa ohjeita isän viinaryyppyjen säännöstelyssä ja pyytää, ettei Augusta lähettäisi Kuopiosta kovin paljoa viinaa kerralla: "Tähän saakka on pullo riittänyt kaksi päivää eli 8 snapsia päivässä, ja sillä on gubbe pysynyt kunnossa ja täysin selvänä koko ajan."
   Isän alkoholismi oli Johnsonin perheessä ilmeisen avoimesti puhuttu asia, ja sisarukset pohtivat isän ryyppyjen määrää kuin lääkkeiden annostusta sairaalle. Samaan aikaan Minnan kirjeestä Augustalle käy ilmi myös yhteinen tavoite saada gubbe pidettyä Jyväskylässä, pois Kuopiosta ja samalla ilmeisesti pois liikkeen hoidon jaloista.
   Johnsonien kauppaliike Kuopiossa oli joutunut monien muiden tapaan vaikeuksiin 1860-luvun lopun suurten nälkävuosien aikana. Gustaf otti epäonnistumisen liiketoimissaan ilomeisen raskaasti ja ajautui alkoholismiin. Ilmeisesti alkoholi oli maistunut jo aiemmin, samoin kuin myöhemmin Minnan veljelle Gustille, joka mainitaan isänsä luontoiseksi.
   Kesällä 1877 Gustafin alkoholin käyttö oli jo selkeästi ongelma, jota Minna ja muut sisarukset pyrkivät hoitamaan. Juomisen myötä Gustafin terveys huononi nopeasti ja hän kuoli äkillisesti 8.10.1877.

   9.8.1877 juhlittiin Kuopiossa Minnan sisaren Augustan ja muusikko Constantin Littsonin häitä. Maijala näkee avioitumisen olleen itsenäisyyden menetyksen kannalta kova isku Augustalle. Kuopiossa tämä oli toiminut itsenäisenä liikkeenharjoittajana, mutta muutto Constantinin kanssa Helsinkiin lopetti hänen oman urakehityksensä tykkänään.
   Pian avioitumisensa jälkeen Augusta alkoi sairastella, ja hänen miehensä rajoitti ankarasti hänen liikkumistaan. Edes isänsä hautajaisiin Augusta ei päässyt. Maijala toteaa kuitenkin, ettei matkustuskiellon takana ollut pelkästään aviomiehen mielivalta, Augustan vointi oli tuolloin jo selvästi heikentynyt.
   Augusta kuoli 7.12.1877. Kirkonkirjoihin on merkitty kuolisyyksi lefverlidande eli maksavaurio.
   Usein kirkonkirjoihin merkitty kuolinsyy kuvasti enemmänkin vainajan sairauden oireita kuin sen syitä. Augustan kirjeet kotiin eivät paljasta, tiesivätkö lääkärit sairastamisen syitä. Sinänsä, 1800-luvulla naispotilaalle ei itselleen aina edes kerrottu.

   Myös lehtori Canth sairastui. Minna kertoo kirjeissään tämän kärsineen vatsastaan, mutta lisäksi etenevä aivosairaus antoi jo merkkejä. Lehtori Ernst Bonsdorff tapasi entisen kollegansa tämän viimeisinä aikoina Helsingissä, missä tämä oli erikoislääkäri Selim Oswald Wasastjernan potilaana, ja kuvasi tämän olleen "loppuun kulunut mies". Bonsdorffin mukaan "Canthin ajatuskyky suuresti väheni, ja hän muuttui lopulta lapselliseksi".
   Minna matkusti Helsinkiin Ferdinandin viimeisen kirjeen jälkeen ja ennätti vielä miehensä sairasvuoteen äärelle. Ferdinand Canth kuoli 13.7.1879. Kuolinsyyksi on merkitty "aivojen tulistus".

   Tutkiessaan Canthien avioliittoa dokumenttien kertomaa vasten, Maijala näkee Minnan olleen muihin kaltaisiinsa rouviin nähden hyvin vapaassa asemassa. Kuten Minna omaelämäkerrassaan kertoo, oli hänen miehensä hyvin originelli, eikä tämä noudattanut säätynsä sopivaisuussäännöksiä mitenkään tiukasti, joten Minnakin sai vapaasti ottaa oman tilansa ja tehdä asioita, joita halusi, vaikka toisinaan muut rouvat paheksuivatkin.
   Hagmanin onnettomaksi kuvailema avioliitto perusteli Minnan voimakkaita mielipiteitä naisasiassa ja antoi tunnetut kasvot naisten alistetulle asemalle. Mutta tarvitaanko sellaisia edelleen? Maijala kysyy, joko voisimme raaputtaa myyttisten kerrostumien alta esille kuvan Minnasta ja Ferdinandista sellaisina kuin dokumentit heistä kertovat?

   Minnan kirjailijanidentiteetin synty sijoittuu samoihin vuosiin kun hän menetti miehensä ja koko hänen elämänsä mullistui. Seitsemännen lapsen syntymä kaiken huolen ja muutoksen keskellä aiheutti myös vakavan mielenterveydellisen kriisin, josta nykyisin käytettäisiin todennäköisesti nimitystä synnytysken jälkeinen masennus. Omaelämäkerrassaan Minna kertoo mielen tuskan äityneen niin kovaksi, että hän oli mielenhäiriössä halunnut ottaa vauvan hengiltä.
   Miehen kuolemaa ja lapsen syntymää seurannut ilmeisen vakava masennus jätti Minnan elämään pysyvän piirteen. Siitä lähtien Minnan kirjeitä väritti korostunut oman ja läheisten terveydentilan seuraaminen, sairausten raportointi sekä  mielenterveyden lopullisen menetyksen pelko. Minnan kirjeistä hahmottuu sairaskertomus, joka kertoo paitsi hänestä itsestään, myös ajan ihmiskuvasta ja siitä, millaista oli olla naturalistinen naiskirjailija 1800-lopulla.

   Miehensä kuoleman jälkeen Minna joutui nopeasti karun todellisuuden eteen, kun hänen oli luovuttava heidän rakentamastaan Jyväskylän-kodista. Canthit olivat 1870-luvun alkupuolella hankkineet omistukseensa Johnsonin perheen kotitalon Kuopiossa, ja koska leskeneläke ei riittänyt kahden asunnon lainojen maksuun, Minna päätti myydä kotinsa Jyväskylässä ja muuttaa lapsineen Kuopioon.

   Minna kirjoittaa 16.4.1880 Jyväskylään ystävälleen Lilli Leinbergille, kuinka hän aikoo ottaa vähitellen Canthien kuopiolaisen kauppaliikkeen haltuunsa ja ryhtyä harjoittamaan kauppaa suuremmassa mitassa, jolloin siitä tulisi kaksin verroin tuottoisampaa.
   Kauppiaaksi ryhtyminen tarkoitti Minnalle alennusta säädyssä. Lehtorin leskenä hän olisi nauttinut Kuopion seurapiireissä suurempaa arvostusta, toisaalta perheen elanto olisi ollut niukka.
   Minna ryhtyi uurastamaan kaupan tulevaisuuden eteen ja jo keväällä liikkeen tilinpäätös osoitti selvää kasvua. Tulevaisuus kauppiaana ei selvästikään tarkoittanut Minnalle pelkästään riittävän elintason saavuttamista, vaan hän heittäytyi intomielisesti liiketoiminnan suunnitteluun.

   Aluksi Minna otti hoitaakseen pelkästään lankakaupan. Päärakennuksen sekatavarakauppa pysyi ensi alkuun Gustin hoidettavana. Myös Ulrikalla oli Kanttilan korttelissa omaa liiketoimintaa. Hän valmisti ja myi sahtia pihan puolta maalta tulleella kirkkokansalle pyhäaamuisin, ja riittipä sitä kaupunkilaisillekin, jotka hakivat sitä kymmenellä pennillä omiin astioihinsa. Sahdin valmistamisessa yli jäänyt sakkahiiva myytiin taikinahiivaksi.
   Kerran Gusti teki niin suuren taloudellisen vahingon liiketoimissaan, että Minna otti myös sekatavarakaupan hoitoonsa. Apulaiseksi tuli Kauppis-Heikki, joka oli ollut renkinä pappilassa ja ryhtynyt sittemmin kiertokoulunopettajaksi. Itseoppineella Kauppis-Heikillä oli myös kaunokirjallisisa suunnitelmia, mistä syystä Minna kiinnostui hänen tuttavuudesstaan.
   Kauppis-Heikki oli työssään toivottoman hidas ja kömpelö. Minna järjesti tälle töitä myös Suomalaisesta teatterista, kulissimiehenä, mutta myöskään siellä ei nopeus riittänyt. Kuitenkin he ystävystyivät, ja Minna tuki monin tavoin Kauppis-Heikin kirjailijanuraa keväällä 1886 ilmestyneestä Tarinoita-kokoelmasta lähtien.
   Vaikuttaa siltä, että toimeliaan ja yhteiskunnallsiesti aktiivisen Minnan rinnalla Gusti-veli eli laiskaa ja moraalitontakin elämää. Gustilla oli hyvin vähän kiinnostusta sisarensa perheeseen ja hän elikin erillänsä. Äitinsä kanssa Gustilla oli hyvin lämpimät välin ja tämä hemmottelikin alkoholisoitunutta poikaansa.

   Minna nousi nopeasti varteenotettavaksi tekijäksi Kuopion talouselämässä. Hän ystävystyi mm. tukkukauppias Gustaf Raninin kanssa, jonka sai myöhemmin puhuttua antamaan Suomalaisen teatterin seurueelle ilmaiset matkat höyrylaivoillaan. Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen.
   Kauppiaanakaan Minna ei unohtanut voimakasta sosiaalista oikeudenmukaisuustuntoaan. Hän liittyi mukaan vuonna 1887 järjestäytyneen Kuopion Työväenyhdistyksen naisosastoon heti sen perustamisen jälkeen vuonna 1894. Raittiusseuran hyväksi Minna toimi mm. pitämällä sen tapaamisissa esitelmiä ja osallsitumalla varainkeruuarpajaisiin.
   Muihinkin yhdistyksiin ja seuroihin Minna liittyi. Kuopion keskeisin suomalaismielisten yhdistys oli luonnollisesti vuonna 1877 perustettu Suomalainen Seura, jonka toimintaan Minna meni perheineen aktiivisesti mukaan. Jo vuoden 1881 syksyllä hänet valittiin seuran johtokuntaan. Tällöin mukana olivat mm. tyttökoulun opettajaksi vastikään valittu Hilda Asp sekä Kustaa Killinen, kuuromykkäin koulun johtaja, joka oli Minnan tavoin muuttanut Kuopioon edellisenä vuonna.
   Vaikuttaa siltä, että Kuopiossa suomenkieliset ja ruotsinkieliset kahakoivat antaumuksellisemmin kuin Jyväskylässä. Minnalle, joka hallitsi molemmat kielet, oli hämmentävää joutua keskelle kiivasta kieliriitaa. Sinänsä, suomi oli Minnan äidinkieli, selkeästi. Näytelmän Sylvi kirjoittaminen ruotsiksi ei merkinnyt hänelle kirjoituskielen totaalista vaihtamista, se oli ainoastaan reaktio Suomalaisen teatterin johtajien tiukkaa tuomitsevaa linjaa vastaan. Lisäksi kirjoittamalla ruotsiksi Minna pystyi tavoittamaan yleisöjä, joihin hän ei suomen kielellä ulottunut.

   Minnan yhteiskunnallinen toiminta Kuopiossa keskittyi erityisesti koulutukseen. Hän oli aktiivisesti mukana perustamassa esim. Kuopion käsityökoulua 1884, Kuopion kauppakoulua 1887 ja Kuopion Yhteiskoulua 1893. Lisäksi hän oli mukana Kuopion kansakoulun johtokunnassa 1889-1894 ja otti ahkerasti osaa kokouksiin. Kauppakoulussa hän toimi johtokunnan varapuheenjohtajana 1887-1892 ja johtokunnassa kuolemaansa saakka.
   Nuorten kokoontumiset Canthien Kanttilassa johtivat syksyllä Oras-seuran perustamiseen. Seuran tarkoituskena oli "herättää nuorissa jäsenissään kirjallissia harrastuksia ja edistää heidän esiintymis- ja kertomistaitoaan". Heillä oli myös oma Oras-niminen lehti, jota lähinnä tytöt toimittivat.
   Oras-seurassa oli asiallisen asian ohessa tärkeää myös huvitella. Hanna Aspin mukaan Minnalla oli leikeissä yhtä hauskaa kuin muillakin.
   Nuorten Kanttilassa viettämään aikaan kuului kuitenkin aina jonkinlaista kulttuuriohjelmaa, pieniä esityksiä, näytelmiä ja musiikkia. Asp ja Minnan tyttärien luokkatoveri Liekko Hakulinen ovat muistelleet, että kaikista Kuopion tyttökoulun vanhempien "pullabaaleista" Kanttilassa oli hauskinta juuri siksi,, että siellä oli tanssin ja virvokkeiden ohessa myös "henkistä ohjelmaa", minkä Minna piti ehtona baalien järjestämiseen. Esimerkkinä Maijala mainitsee tyttöjen esittämän Minnan kirjoittaman vuoropuhelun Vekkuli ja Kekkuli, joka oli suuri menestys.

   Kuopion konservatiivisissa piirteissä Kanttilan nuorten vapaata seurustelua ei katsottu hyvällä. Vastustajien keulahahmoksi nousi Kuopion piispa Gustaf Johansson, joka nosti Minnan ja hänen kodissaan pitämänsä nuorten piirin esimerkiksi uudesta turmeltuneesta moraalista. Syksyllä 1884 piispa Johansson otti Oras-piirin iltaseurat esille Hämeenlinnassa johtamassaan pappien kokouksessa, missä oli sitten puhuttu, kuinka Minna Canth villitsee nuorisoa ja levittää ateistisia mielipiteitä - mikä puolestaan huvitti Minnaa itseään, joka ei moista keskustelua pystynyt ymmärtämään.
   Moinna Canth, hänen teoksensa ja Kanttilan piirissä keskusteltu uusi luonnontieteellinen maailmankuva nähtiin vaarallisina. Piispa Johanssonin oma syvä henkilökohtainen kokemus oli, että uuden anturalistisen kirjallisuuden edustama moraali oli turmeltunutta ja tuhoisaa.
   Ennen Kuopion piispaksi tuloaan Johansson oli toiminut dogmatiikan ja siveysopin professorina. Hän oli johtanut raamatunkäännöskomiteaa ja oli julkaissut useita teoksia kristillisestä opista. Dogmaattisessa varmuudessaan ja ylemmyydentunnossaan hän oli monessa suhteessa Minnan kirkkokritiikin kohteena, eikä kirkollisilta piireiltä toisaalta löytynyt ymmärrystä Minnan teosten kristillisyyteen pohjautuvalle ihmisrakkaudelle.

   Aikalaiset käsittivät Minnan jumalankieltäjäksi ja tämän tekstit jumalanpilkaksi. Monissa tämän teoksissa papit ja uskonnon harjottaminen kuvataankin ironisessa sävyssä. Maijala kuitenkin näkee uskon kysymysten olleen Minnalle tärkeitä henkilökohtaisessa elämässä, tämä oli hyvinkin uskonnollinen ja työsti hengellisiä kysymyksiä koko elämänsä.
   On otaksuttu, että uskonnolloinen kasvatus olisi ollut erityisesti Minnan äidille tärkeää ja että juuri äidiltään herkkä Minna olisi saanut taipumuksensa uskonnolliseen melankoliaan, jota hän omaelämäkertansa mukaan koki jo lapsuudessaan. Myös ensimmäinen opettajatar mamselli Hydén Tampereella oli hyvin uskonnollinen ja hän vaikutti suuresti nuoren Minnan kehitykseen.
   Minna kertoo omaelämäkerrassaan, kuinka hänen lapsuudessaan uskonnonopettaja oli sanonut Jumalan kutsuvan eniten rakastamansa lapset varhain luokseen. Herkän lapsen mielessä mielikuva lapsia rakastavasta Jumalasta sekoittui melankoliseen toiveeseen kuolla.

   Wapaita Aatteita -lehden ensimmäisessä numerossa heinäkuussa 1887 julkaistiin artikkeli Kristinopin ydin unhotettu, missä esiteltiin venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin ajatuksia. Artikkelin kirjoittajan nimeä ei mainita, mutta todennäköisesti kirjoitus on lähtöisin Minna Canthin kynästä.
   Tolstoi oli pettynyt ortodoksisen kirkon opetuksiin, missä hän näki ristiriitaisuuksia - kirkko mm. puolusti kuolemanrangaistusta, sotia, vainoja ja suvaitsemattomuutta. Opeissaan ja dogmeissaan kirkko oli Tolstoin mielestä etääntynyt Kristuksen aidoista opetuksista, joihin hän tahtoi palata.
   Tolstoin mukaan kirkon oppi viimeisellä tuomiolla kirkastettavasta "kärsimyksen kruunusta" oli vahingollista taikauskoa, minkä avulla valtaapitävät hallitsivat alistettuja pitämällä nämä nöyrinä. Hänen mielestään Kristuksen todellinen sanoma oli vallankumouksellista sekä yksilöeettisessä että sosiaalieettisessä mielessä. Sitä noudattamalla Tolstoi uskoi sotien ja köyhyyden lakkaavan ja valtiovallan kontrollin käyvän tarpeettomaksi. Sen tilalle astuisi uusi yhteisöllisyys, missä ihmiset pitäisivät huolta toisistaan.
   
   Minnan teoksissa esiintyvät lääkärit, uuden maailmankuvan edustajat, tuovat usein esiin tolstoilaisia ajatuksia. Kuitenkin se Minnan kaikkein tolstoilaisin hahmo on novellin Hullu-Suutari suutari. Novellin puhtaaksikirjoitettu käsikirjoitus on säilynyt kirjoittajansa arkistossa, mutta ei tiedetä, onko sitä koskaan julkaistu, joten sen on jäänyt aiemmin Canth-tutkimuskessa vähälle huomiolle.
   Novelli on kertomus suutarista, joka toimii hymyillen vasten totunnaisia sosiaalisia sääntöjä. Tämä huomaa epäkohdat, joille muut ovat välinpitämättömiä, ja pyrkii korjaamaan niitä kaikessa hiljaisuudessa, kiitosta odottamatta. Ja tämän vuoksi häntä pidetään kahelina.

   Jo ennen kuin tutustui henkilökohtaisesti Juhani Ahoon oli Minna kuullut tästä tämän nuoremmalta veljeltä Kalle Brofeldtiltä, joka kuului Oras-seuraan. Maaliskuussa Brofeldt antoi Minnalle luettavaksi Ahon novellin. Ilmeisesti novellia ei vielä ollut julkaistu, koskapa Brofeldt pyytää veljeltään anteeksi oman käden oikeuttaan.
   Minna innostui novellista. Ja tämän jälkeen Minna seurasi Juhani Ahon kirjallista alkutaivalta tarkasti.

   Elisabet Järnefelt, alkujaan Clodt von Jürgensburg, oli pietarilaista aatelis- ja kulttuurisukua sekä saanut laajan yleissivistyksen kirjallisuudessa ja taiteissa. Hänen setänsä oli Venäjän kuulusimpia kuvanveistäjiä, hänen veljensä puolestaan maisemamaalari ja Pietarin taideakatemian professori. Kun hän avioitui suomalaismielisen Alexander Järnefeltin kanssa vuonna 1857, hän päätti opiskella suomen kielen ja tutustua Suomen kansaan. Helsingissä asuessaan Järnefeltit liikkuivat fennomaanien johtohahmojen kanssa samassa seurapiirissä ja olivat kansallisen keskustelun ytimessä.
   Elisabetin merkitys Juhani Ahon kirjailijantaipaleen alkuvaiheessa oli suuri. Hän tunsi hyvin venäläistä realistista kirjallisuutta ja Vissarion Belinskin taideteoreettisia kirjoituksia. Hän alkoi ohjata myös Ahoa realistiseen suuntaan käyttäen tärkeimpänä ohjeena sitä, että kaiken piti tuntua tekstissä todelliselta.

   Elisabetista ja hänen lapsistaan tuli usein nähtyjä vieraita Kanttilassa. He kävivät Minnan luona parhaimmillaan lähes päivittäin välittämättä soveliaista vierailuajoista. Canthien ja Järnefeltien välille syntyi lämmin ja välitön tuttavallisuus.
   Keskinäisessä suhteessaan Minnan kanssa Elisabet nautti suuresti tämän originelleista seurustelutavoista ja käyttäytyi itsekin tämän luona vieraillessaan hyvin epäsovinnaisesti. Mutta Elisabet, kuvernöörin puoliso, piti kiinni etiketistä kaikissa muissa tilanteissa. Toisin kuin Minna, joka joutui varsinkin Alexanderin hampaisiin vieraillessaan Järnefelteillä.
   Aikanaan myös Elisabet alkoi kokea Minnan hankalaksi tapaukseksi. Ja omassa kirjeenvaihdossaan alkaa kirjoittaa tästä pilkalliseen sävyyn.

   Vuoden 1886 lopulla Juhani Aho muutti Kuopioon. Hän pääsi jälleen läheisempään yhteyteen Elisabetin kanssa, mutta suhteessa Minnaan Ahon saapuminen merkitsi railon kasvua, ja välit rikkoutuivat keväällä 1887. Minna Canth oli sekä Järnefeltien että Aho/Brofeldtien julkisen vinoilun kohteena vuosikausia. Sittemmin, syksystä 1889 lähtien, Minnan ja Ahon suvun alkoivat uudelleen lämmetä.

   Minnan äiti Ulrika eli "mummu" kuoli 82-vuoitaana 28.1.1893. Juhani Aho muistelee, kuinka sahtikauppaa talon kivijalassa pitänyt Ulrika-mummu oli ollut kuin "talon tonttu, joka tuotti sille sen tunnettua kauppaonnea". Hiljaisena eläväisen talouden piirissä elänyt Ulrika kuului olennaisesti talon tunnelmaan ja etenkin lapsille hänen merkityksensä oli ollut suuri.
   Raskaimmin mummun kuoleman otti Gusti, vanhapoika, joka oli ollut äitinsä huolehdittavana. Minna kertoo, kuinka Gusti oli äidin viimeisinä päivinä hoidellut tätä väsymättä. Äidin kuoleman jälkeen Gusti Hanna Aspin mukaan ryhdistäytyi ja alkoi taas autella kaupassa. Ilman äitinsä pyyteetöntä huolenpitoa Gusti koki siis tarpeelliseksi osallistua talon toimiin.
   Gustin elämä ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla järjestyä ennen kuin hän kuoli 4.5.1894, runsas vuosi äitinsä jälkeen.

   Minna Canthin 50-vuotispäivää 19.3.1894 juhlittiin Kuopiossa näyttävästi ohjelmallisella illanvietolla Seurahuoneella. Vieraita oli lähes 150 ja kaikki olivat pukeutuneet juhlatamineisiin. Sekä ruokalajit että ohjelmanumerot oli nimetty humoristisesti viittauksilla kirjailijan teoksiin ja niiden henkilöhahmoihin. Minnan istumapaikan kohdalla oli hohtokirjaimin kaikkien hänen teostensa nimet.
   Kun kunniavieras saapui paikalle, hänelle ojennettiin kukkavihko, jonka silkkinauhoihin oli kirjoitettu sitaatti Papin perheestä: "Elämä ei voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä." Kustaa Killinen piti juhlapuheen, jossa hän osoitti, kuinka Minnan kirjailijaluonne oli "Suomen runottaren synnyttämä ja suomalaisen kansan hengen muodostama". Hän nosti esille myös Minnan merkitysken naisasian esille tuojana, mutta korosti, että tällä oli myös miespuolisia ystäviä, jotka kunniooittivat tätä yhtä lailla.
   Naistovereiden puolesta puheen piti Elisabeth Stenius, joka korosti, että Minna Canthissa toteutuvat naisen monet puolet. Hän nosti esille myös Minnan kirjoitukset naisten elämästä ja sen epäkohdista. Maijala haluaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka Stenius korostaa samalla, kuinka Minna on liikkunut monilla aloilla ja kirjoittanut monista muistakin kansallisista kysymyksistä, ja Stenius tuntuu samalla varoittavan tulkitsemasta Minna Canthia liian yksipuolisesti pelkäksi naisasianaiseksi.
   Minna kiitti osakseen saamastaan huomiosta hyvin vaatimattomasti. Hän itse piti juhlaansa nimenomaan aatteen juhlana eikä halunnut ottaa kunniaa yksilönä.

   Pari päivää ennen syntymäpäiväänsä Minna oli saanut selkäänsä noidannuolen ja oli joutunut keräämään kaikki voimansa voidakseen osallstua juhlaan. Juhlan jälkeen hän kertoikin ollessaan "kerrassa maahan lyöty".
   Lucina Hagman kertoo Minnan saaneen kesken juhlan sydänkohtauksen. Läheiset säikähtivät, samoin Minna itse. Mutta levättyään hetken sivuhuoneessa Minna palasi juhlaan, eivätkä useimmat vieraat saaneet tietää asiasta mitään.

   Minna oli aloittanut novellien julkaisemisen jo varhain Päijänne-lehdessä ja ne oli painettu yhteisniteeksi Novelleja ja kertomuksia I vuonna 1878. Itse hän aikoinaan totesi, että vasta näytelmän kirjoittaminen merkitsi oikean kirjailijantyön alkamista, että kirjoitustyö alkoi näytelmän Murtovarkaus kirjoittamisesta.
   Minna kuvailee omaelämäkerrassaan, kuinka oikean teatterin näkeminen Jyväskylässä Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä oli hänelle käänteentekevä kokemus. Itse asiassa, jos Minna olisi tuolloin ollut nuorempi ja perheetön, maailma todennäköisesti tuntisi hänet näyttelijänä. Minnan tuttava postimestari Robert Kiljander meni sitten ehdottamaan, josko Minna ryhtyisi kirjoittamaan niitä näytelmiä.
   Palo näytelmien kirjoittamiseen syntyi siis kosketuksissa teatteriin ja halusta olla mukana tuossa maagisessa maailmassa. Maijala lisää kuitenkin, että toisaalta näytelmän kirjoittaminen liittyi voimakkaasti myös Minnan perheen kansalliseen harrastukseen. Vuonna 1892 Minna kertoi kirjeessä Hannes Gebhardille ryhtyneensä alun perin kirjoittamaan juuri kansallisen innostuksen siivittämänä.
   Maijala korostaa, että kansallisessa työssä juuri näytelmä oli se kirjallisuudelaji, millä voimakkaasti edistettiin omankielisen kulttuurin kehittymistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vuonna 1860 järjestänyt suomenkielisille kirjoittajille näytelmäkilpailun, jonka oli voittanut Aleksis Kiven Kullervo.
   Kansallisesta innostuksesta oli saanut alkunsa myös Suomalainen teatteri, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1872, siitäkin huolimatta, että monet olivat epäilleet suomenkielisen teatterin toiminnan lopahtavan heti alkuunsa. Teatteria johtivat alusta saakka Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven ystävä ja varhainen tukija, sekä Kaarlon sisar Emilie, jotka pyrkivät aktiivisesti tukemaan suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden kehitystä.

   Marraskuussa 1879 Minna lähetti Suomalaisen teatterin johtajalle, tohtori Bergbomille, Helsinkiin näytelmän arvioitavaksi ja otettavaksi huomioon teatterin ohjelmistoa valmisteltaessa. Bergbom piti näytelmästä, mutta ehdotti siihen muutamia muutoksia ja lisäyksiä, samoin mietti esittämisajankohtaa, teatterin ohjelmisto kun oli lyöty lukkoon vähäksi aikaa. Lopulta Murtovarkaus kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 23.2.1882, pitkällisten, lähinnä teatterista johtuneiden viivytysten jälkeen. Lisäksi keväällä 1881 kaikki teatterit olivat tovin suljettuina Aleksanteri II´n murhan johdosta.
   Maijala arvelee, että Bergbom halusi aikaa Minnan näytelmän muokkaamiseen ja aprantamiseen. Näin viivytykset kertonevat myös painoarvosta, mitä Bergbom koki Minna Canthin näytelmällä olevan.

   Jo ennen Murtovarkauden kantaesitystä Minna kirjoitti toista näytelmäänsä, jonka aiheeksi hän oli vlainnut vakuutuspetoksen. Tuosta aiheesta Bergbom ei innostunut. Hän kehotti Minnaa ottamaan aiheensa kansanelämästä esikoisnäytelmän tapaan ja sijoittamaan näytelmän maaseudulle. Bergbomin mieliksi Minna ryhtyi kirjoittamaan toista, Murtovarkauden tyyppistä, maalle sijoittuvaa melodramaattista kansannäytelmää Roinilan talossa.

   Tutustuttuaan Bergbomiin kirjeitse Murtovarkauden myötä Minna ryhtyi puuhaamaan Suomalaiselle teatterille vierailunäytäntöjä myös Kuopioon. Aikanaan haave toteutui, ensimmäinen näytäntö järjestettiin 5.8.1882.  Kaikkiaan teatterin ohjelmistossa oli neljätoista näytäntöä, lippuja niihin sai hankkia etukäteen Canthin lankakaupasta. Myös teatterin suuri tähti, janakkalalaislähtöinen Ida Aalberg, saapui Kuopioon, ja savolaiset saivat nauttia kohua herättäneestä Henrik Ibsenin realistisesta näytelmästä Nora, jonka nimiosan esitti itse Aalberg.
   26.8.1882 Suomalainen teatteri esitti Väinölänniemen huvilalla Minnan näytelmän Murtovarkaus.  Näytelmän kuopiolainen ensiesitys luonnollisesti kiinnosti kovasti paikkakuntalaisia. Näytelmän jälkeen Minna huudettiin kolmasti esille ja palkittiin kuudella kukkaiskiehkuralla.

   Minnan toinen näytelmä Roinilan talossa kantaesitettiin Helsingissä 14.3.1883. Ensimmäisestä näytelmästään Minna oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, toisesta hänet palkitsi Suomalainen teatteri itse maalaamalla hänen nimensä Arkadiateatterin kattoon maailmankirjallisuuden huippujen joukkoon.
   Minna itse ei Maijalan mukaan pitänyt lainkaan melodramaattisesta Roinilan talossa -näytelmästä ja halusi kirjoittautua vapaaksi kohti uutta realistista suuntaa. Vaikka työnimellä Kauppias Toikka nimellä kulkeneen yritelmän hän Bergbomin kehotuksesta hylkäsikin, pian Roinilan talossa ensi-illan jälkeen hänellä oli jo tekeillä ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä Työmiehen vaimo, jonka työnimenä alkuvaiheessa oli Homsantuu. Tuon kirjoittamisurakan aikana Minna aloitti Emilie Bergbomin kanssa intensiivisen kirjeenvaihdon - Minna nimesikin Emilien Homsantuun tärkeimmäksi kätilöksi.

   Suomalainen teatteri etsi jatkuvasti uusia neitejä näyttelijättäriksi, sillä 1800-luvun lopulla näyttelijättären ura oli lyhyt ja kesti useimmiten vain avioliittoon saakka. Naisen ei katsottu voivan toimia julkisessa ammatissa avioitumisensa jälkeen, vaikka poikkeuksiakin oli, kuten Ida Aalberg. Suosituissa näytelmissä oli myös usein viattomien ingenue-tyttöjen rooleja, joita saattoivat esittää uskottavasti vain nuoret naiset.
   Samassa kirjeessä, missä Minna kehuu ystävänsä Hilda Aspin suoritusta, hän puhuu nuoren Julia Forsströmin puolesta, joka myös tahtoisi päästä Suomalasien teatterin näyttelijäksi. Pian tämän jälkeen Minna ja Kaarlo Bergbom alkoivat neuvotella myös Aspin siirtymisestä Suomalaiseen teatteriin. Bergbom oli houkutellut Aspia teatteriin jo edellisenä syksynä Kuopion vierailun aikana, mutta tuolloin Asp oli vielä kieltäytynyt.
   Talven aikana Asp oli tullut toisiin ajatuksiin. Toukokuuhun mennessä asia oli jo neuvoteltu valmiiksi, ja kesällä 1883 Asp irtisanoutui opettajan työstään ja matkusti Helsinkiin tullakseen näyttelijättäreksi.
   Aspia alkoi askarruttaa tuleva suhde teatterin tähtinäyttelijättäreen Aalbergiin. Tämä oleskeli syksyn 1883 Pariisissa, joten Asp sai odottaa ihanteensa ja kilpailijansa tapaamista. Seuraavana keväänä 1884 Asp puolestaan itse joutui sivummalle sairastuttuaan vakavaan hammassairauteen.
   Kun Asp joutui olemaan pitkään sivussa teatterin lavalta, hän vietti Minnan neuvosta paljon aikaa Helsinkiin muuttaneen Elias "Ruudi" Erkon kanssa. Ja rakkaushan siinä sitten roihahti.

   Kun Minna alkoi kirjoittaa Työmiehen vaimoa, hän ajatteli Aspia Homsantuun rooliin. Sitten Aalberg tuli vierailulle Kanttilaan. Minna luki tälle keskeneräistä näytelmäänsä. Aalberg halusi itselleen Homsantuun roolin. Ja Minna huomasi, kuinka vakuuttava Aalberg olisi kyseisessä roolissa.
   Aspille roolin menetys aiheutti mielipahaa. Maijalan mukaan ei tämä hirveästi pettynyt tappioonsa Aalbergille, mutta ilmeisesti tämä vaistosi, ettei Minna ollut hoitanut asiaa aivan rehellisesti. Tapaus jätti Aspin mieleen katkeruutta Minnaa kohtaan, eivätkä heidän välinsä koskaan palautuneet täysin ennalleen.
   Aalberg suhtautui melko koleasti kokemattomampaan Aspiin Ja tämä vaikutti myös Aalbergin ja Minnan väleihin. Vaikka Minna oli Aalbergin tavattuaan pitänyt tästä kovasti, kääntyi hänen mielipiteensä tätä vastaan, kun Asp kirjoitteli ja kertoili Aalbergin taholta saamastaan kohtelusta. Minnan käsitys Aalbergista parani vasta loppuvuonna 1893, jolloin Aalbergin kiertueteatteri vieraili Kuopiossa ja Minna sai tilaisuuden tutustua tähän syvemmin.
   Aspin vaikeudet Aalbergin varjossa kypsyivät kuitenkin päätökseksi erota teatterista jo keväällä 1887.

   Asp otti vastaan opettajantoimen Helsingissä syksyllä 1888. Työ kuitenkin keskeytyi melkein heti, kun Asp riensi Sveitsiin sulhasensa Ruudi Erkon sairasvuoteelle. Erkko oli jo pidempään ollut Keski-Euroopassa hoidattamassa keuhkotautiaan.
   Lokakuussa Asp ja Erkko siirtyivät Pohjois-Italiaan Meraniin Villa Thalysian parantolaan, mutta Erkon tila huonboni entisestään. Kuun lopulla Hilda Asp kirjoitti sisarelleen Hannalle Erkon kosineen. Heillä oli suunnitelmissa ryhtyä yhdessä julkaisemaan kirjallistaiteellista aikakauslehteä ja painaa yhä voimakkaammin omat puumerkkinsä ajan kulttuuriin.
   Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Erkko Ruudi menehtyi Meranissa 21.11.1888.

   Kevätlukukaudella Asp palasi opettajaksi, mutta oli menettänyt koko elämänhalunsa. Hänen kirjeensä olivat täynnä kyynisiä pohdintoja elämän pahuudesta. Hän yritteli vielä ystäviensä ja Erkon veljesten rohkaisemana pieniä kirjallisia töitä, mutta hänessä itsessäänkin puhjennut keuhkotauti verotti voimia. Hän kuoli keuhkotautiin 22.2.1891.

   Työmiehen vaimon kantaesitys Suomalaisessa teatterissa oli 28.1.1885 Helsingissä ja se oli ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä. Henrik Ibsenin Nora, joka nykyisin tunnetaan paremmin nimellä Nukkekoti, oli aiemmin saanut Suomessa aikaiseksi varsinaisen Ibsen-buumin. Myös Minna oli nähnyt Noran Kuopiossa Suomalaisen teatterin esittämänä syksyllä 1882 ja se oli todennäköisesti inspiroinut häntä kirjittamaan suomalaisen realistsen näytelmän.
   Bergbom suhtautui Minnan realistisiin pyrkumyksiin vältellen, olihan se täysin eri asia esittää ulkomaisia realistisia näytelmiä kuin tuoda yleisön eteen esitys raadollisista kotimaisista näytelmistä. Vahvasti vaimon elämän epäkohtiin tarttuva näytelmä, jonka oli myös kirjoittanut naiskirjoittaja, oli tulenarka aihe suomalaiselle konservatiiviselle yleisölle, minkä Bergbom aavisti.
   Mikään aiempi suomalainen näytelmä ei ollut saanut aikaiseksi sellaista kohua ja niin kiihkeää keskustelua lehdistössä kuin Työmiehen vaimo, vastaavaa oli koettu Suomessa vain Ibsenin Noran kantaesityksen aikaan, kuvaa O.E. Tudeer Valvojassa julkaisemansa arvostelun aluksi. Ja enimmäkseen keskustelu oli Tudeerin mukaan ajautunut harhateille, ja hän ryhtyikin arvostelussaan opastamaan näytelmän katsojia ja lukijoita, kuinka nykyaikaisia tendenssidraamoja tulisi arvostella.
   Kiinnostus suomalaista realismia kohtaan oli vireää myös muissa Pohjoismaissa, Työmiehen vaimo käännettiin nopeasti ruotsiksi. Näyttelijä Charlotte Raa-Winterhjelmin käännös otettiin esitettäväksi Tukholman Uudessa teatterissa, mitä fennomaanilehdet Tapio ja Uusi Suometar pitivät merkittävänä.
   Bergbomin suhtautuminen realismiin oli kaksijakoista. Toisaalta realismi kiinnosti häntä, toisaalta Minnan radikaali tyyli herätti pelkoja ja uhkakuvia yleisön suhtautumisesta. Minna puolestaan jatkoi voimallisemmin yhteiskunnallisen, aatteellisen realismin kirjoittamista proosan puolella, joka oli kauempana Bergomin vaikutuspiiristä.
   Erityisen voimakasta vastustusta koki Minna Canthin näytelmä Kovan onnen lapsia. Teos näyteltiin vain kerran, 8.11.1888, minkä jälkeen Suomalaisen teatterin johtokunta kielsi sen esittämisen ja tilalle otettiin huvinäytelmä Sabiinitarten ryöstö. Kumpikin Bergbom vastusti ankarasti hyllyttämistä, mutta eivät pystyneet kääntämään konservatiivisen fennomaanijohtokunnan päätä

   Suomalaisen teatterin vierailuihin Kuopiossa tuli kesän 1885 jälkeen useamman vuoden tauko, vaikka Minna teatteria kaupunkiin pyyteli ja pyrki järjestämään ilamisia laivamatkoja. Viimein Bergbom kertoi kirjeessään 14.5.1888 syyn vierailuista pidättäytymiseen. Matkat olivat kalliita ja Minnan hankkimilla laivakyydeillä teatterilaisia oli ilmaisten matkojen takia kohdelta nöyryyttävästi. Bergbom oli päättänyt odotella junaradan avaamista ennen seuraavaa vierailua. Savon rata avattiin 1.10.1889, ja teatteri saapuikin Kuopioon jälleen seuraavana keväänä.

   Minna Canthin kirjailijanuran aikana Suomessa toimi vain kaksi suomenkielistä ammattiteatteria, joille hän olisi voinut kirjoittaa teoksiaan, Suomalaisen teatterin lisäksi oli Suomalainen Kansanteatteri, jonka olivat perustaneet vuonna 1887 alun perin Suomalaisessa teatterissa näytelleet August Aspegren ja hänen puolisonsa Aurora Aspegren.
   Suomalaisen Kansanteatterin ohjelmisto koostui pääasiassa huvinäytelmistä ja se kiersi esiintymässä ympäri maata. Kuopiossa se vieraili keväällä 1889, jolloin Minna tuli sydänystäväksi teatterin näyttelijän Olga Aallon (myöh. Salo) kanssa.
   
   Yritettyään vuosikausia turhaan kirjoittaa Suomalaiselle teatterille jotain, mikä miellyttäisi myös sen konservatiivista johtoa, eikä sattaisi Bergbomeja tukalaan asemaan, Minna lopulta totesi sen olevan mahdotonta. Ja alkoi kirjoittaa näytelmää Ruotsalaiselle teatterille.
   Ruotsalainen teatteri oli koko Suomalaisen teatterin olemassaolon ajan yrittänyt sabotoida sen menestystä esim. ottamalla ohjelmistoonsa samoja näytelmiä. Tärkeimmän kotimaisen näytelmäkirjailijan siirtyminen sen riveihin olikin kiihkeän fennomaaniselle Kaarlo Bergbomille melkoinen järkytys.
   Näytelmän Sylvi kirjoittaminen Ruotsalaiselle teatterille vuonna 1892 on Maijalan mukaan nähtävissä näytöksi siitä, että Minna pärjäsi omillaan, ilman mentoriaan Bergbomia. Toisaalta Minnaa kiinnosti yhteistyö teatterin kanssa, joka avoimesti tuki uudenlaista näytelmäkirjallisuutta.
   Minna alkoi neuvotella Sylvin julkaisemisesta suomeksi jo ennen sen ensi-iltaa. Ensin hän tarjosi sitä julkaistavaksi kustantaja Werner Söderströmille, mutta sen jälkeen hän sai kyselyitä myös Otavan Hannes Gebhardilta. Sylvin suomenkielisen version julkaisi lopulta Otava.

   Suomalaisesta teatterista irtautunut Ida Aalberg oli perustanut oman kiertueteatterinsa keväällä 1893. Hän lähestyi Minnaa kirjeitse pyytäen saada Sylviä teatterinsa esitettäväksi. Hänellä myös oli omia ajatuskiaan näytelmän muuttamiseksi.
   Minna oli sydämistynyt Aalbergiin hieman aiemmin, näytelmän Papin perhe jälkeen, kun Bergbom oli puhunut kirjeissään pelkästään Aalbergista ja tämän merkityksestä Suomalaisen teatterin menestyskevään kannalta. Näytelmä jäi Minnan mielestä näyttelijän suitsuttamisen jalkoihin. Ja kun Minna oli keväällä 1891 vieraillut Helsingissä, hän oli seurannut läheltä, kuinka Aalberg oli kietonut Bergbomin pikkusormensa ympärille ja juoksutti tätä erilaisten diivanoikkujensa perässä.
   Kun Aalbergin kiertueteatteri vieraili kuopiossa joulun alla vuonna 1893, oli varsin epäluuloisella Minnalla tilaisuus tutustua tähän aiempaa paremmin. Aalbergin kaikki neljä esitystä Kuopiossa menivät täysille saleille ja myös Minnan käsitys diivasta muuttui suuresti, ja parempaan suuntaan. Minna kirjoittaa: "...kuulo puheiden mukaan olin saanut hänestä vallan toisen käsityksen. Hänen hermostonsa on hyvin samaa sorttia kuin Sibeliusen. Äärettömän vastaanottavainen vaikutuksille - hetken vaikutuskille herkkä ja sitten kokonaan niiden vallassa. Mutta kyllä hän osaa olla herttainen ja viehättävä, se on vaan varmaa."

   Aalberg sai Sylvin ohjelmistoonsa ja näytelmä käännettiin hänen kiertueteatterilleen myös ranskaksi vuonna 1894. Samalla siitä julkaistiin 14-sivuinen ranskankielinen lyhennelmä. Näin venäläinenkin sivistyneistö saattoi tutustua suomalaiseen näytelmäkirjailijaan Aalbergin esittäessä Sylviä ranskaksi Pietarissa, olihan ranska venäläisen sivistyneistön keskuudessaan käyttämä kieli. Yhteistyö Ida Aalbergin kanssa toteutti näin yhden Minna Canthin kunnianhimoisista unelmista.

   Minnan viimeiset vuodet olivat kirjoittamisen kannalta vaikeahkoja ja menestykseltään pompahtelevia. Epäonnistuneiden ja vähälle huomiolle jääneiden seuranäytelmien jälkeen hän oli jo ajatellut luopua kirjiottamisesta, mutta sitten tuli työn alle näytelmä, joka sai hänet jälleen uskomaan kykyihinsä.
   Kyseessä oleva kansannäytelmä oli Anna Liisa. Sitä kirjoittaessaan Minna teki paluun ensimmäisten näytelmiensä miljööseen maalle.
   Anna Liisan kantaesitys Suomalaisessa teatterissa oli 2.10.1895. Minna sai Bergbomilta välittömästi sähkeessä tiedon, että näytelmä oli ollut suuri menestys.
   Samoihin aikoihin Minna oli ryhtynyt kirjoittamaan näytelmäksi vuonna 1893 Valvojassa ilmestynyttä novellia Kodista pois, joka oli parodia porvarisperheestä, jonka karikatyyrinomaiset nousukasvanhemmat yrittävät moukkamaisesti saada tytärtään naitettua. Jo 25.10 Minna lähetti näytelmän Bergbomille, koska sillä oli "tulinen kiire".
   Kotoa pois -näytelmän kantaesitys olikin sitten Suomalaisessa teatterissa jo 8.11.1895. Kiire lienee kosktautunut, näytelmä ei mennestynyt. Anna Liisan palauttama itsevarmuus kirjoittajana oli tiessään ja työn alla ollut Agnes-novellin näytelmäversio takkusi. Lopulta hanke jäi keskeneräiseksi, Agnes-näytelmän käsikirjoituskatkelma julkaistiin vasta Minnan kuoleman jälkeen kokoomateoksessa Suomalainen näyttämö 13.10.1872 - 13.10.1897 hänen viimeisenä näytelmäkäsikirjoituksenaan.

   Minna Canthin tuotantoa on totuttu lukemaan tendenssikirjallisuutena, ts. teoksina, jotka nostavat esille aikansa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Maijala huomaa, että kun irtaudutaan pyrkimyksestä nimetä ja määrittää jokainen teos jonkin yhteiskunnallsien ongelman mukaan, alkaa teoksista läheltä lukien nousta esiin useita muitakin tasoja. Kirjailija itse korosti monissa yhteyksissä juuri teostensa henkilöhahmojen psykologian merkitystä. Se oli hänelle henkilökohtaisesti tärkeää ja se myös liitti hänen tuotantonsa kiinteästi ajan pohjoismaisen ja eurooppalaisen kirjallisuuden arvoihin ja pyrkimyksiin. Kaunokirjalliset teokset käsitettiin tässä keskustelussa juuri sielutieteellisinä tutkielmina, joilla pyrittiin ymmärtämään ihmistä, hänen käyttäytymistään, toimintaansa ja tunteitaan.
   Yhteiskunnalliset olosuhteet muodostavat teosten henkilöhahmojen elämässä vain yhden voimakkaan tekijän, joka vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Myös esim. henkilöhahmon luonne, kasvatus ja ajan henki merkitsevät. Näin teosten yhteiskunnallinen kritiikki ei Maijalan mukaan ole koskaan niin suoraviivaista ja yksioikoista kuin puhdas tendenssiluenta antaa ymmärtää. Päinvastoin, Minna Canthin tuotannossa kuvataan, kuinka ihminen murtuu omien intohimojensa ja heikkouksiensa takia olosuhteissa, joissa toiset selviävät paremmin Olosuhteita tuli kyllä parantaa ja yhteiskuntaa muuttaa oikeudenmukaisemmaksi, mutta myös ihmisen itensä kehittäminen kasvatuksella ja itsetutkiskelulla oli tärkeää.
   Minna ei teoksissaan osoittele sormella vain valtaapitäviä, vaan hän penää sosiaalista ja henkilökohtaista vastuuta jokaiselta. Jokaisella meistä on vastuu oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumisessa. Kärsivä ihminen ei Minna Canthille ole toisaalla, vaan tässä lähellä.

   Minnan viimeisten vuosien sydänoireita hoidettiin kylvyillä ja levolla, tarkkailemalla potilaan unta ja verenpainetta. Kaikki rasitus oli kielletty, lapset valvoivat äitinsä rauhaa ja pyrkivät säästämään tätä kaikilta mielenliikutuksilta. Myös kirjoittaminen nähtiin vaarallisena.
   Minna viimeisteli ensimmäisen sydänkohtauksensa jälkeen vielä näytelmän Anna Liisa Suomalaiselle teatterille, mutta sen jälkeen hän kirjoitti hyvin vähän. Pamfletti Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa, jonka Otava julkaisi vuonna 1896, jäi hänen viimeiseksi teoksekseen.
   Viimeisinä aikoinaan Minna kärsi eniten kirjoittamisen ja sosiaalisen vuorovaikutusken puutteesta. Lääkäri oli kehottanut vähentämään molempia. Minna lepäilikin enimmäkseen eristyksissä kaikesta siitä, mikä häntä elämässä oli elähdyttänyt. Marrasakuussa 1896 hän valittaa kirjeessä Emilie Bergbomille, että pahinta sairasvuoteella ollessa on jatkuva tapahtumattomuus ja toimettomuus.
   Viimeisessä kirjeessään Flora Wallinille 7.5.1897 Minna kuvaa paranemistoiveiden ehtymistä ja viimeisten elinpäivien askeettisuutta. Kirjeen lopussa hän jättää ystävättärelleen hyvästit kuin vaistoten, että hänen elinpäivänsä olivat vähissä.
   
   Snellmanin päivänä 12.5.1897 Minna oli saanut nauttia ikkunastaan serenadeista ja juhlapuheista, joita Suomalaisen seuran juhlaväki ppiti kirkkopuistossa Snellmanin patsaalla perinteiseen tapaan. Minna itsekin lähti vielä hoitajansa kanssa lyhyelle kävelylle kirkkopuistoon ja istahti penkille nauttimaan harvinaisen lämpimäöstä keväästä. Joku tuttava osui paikalle ja pysähtyi hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Talon palvelijat arvelivat ilahtuneina, että emännän täytyi olla toipumaan päin, kun tämä niin pitkään viipyi kävelyllään.
   Iltapäivällä, kylvyn jälkeen, Minna sai sydänkohtauksen. Viimeinen sydänkohtaus oli niin voimaksas, ettei paikalle ehtinyt lääkärikään enää pystynyt auttamaan.
   Sydänkohtaus oli perheelle yllätys. Edellisinä viikkoina Minnan vointi oli vaikuttanut paremmalta. Perheessä oli vietetty hauskoja hetkiä ja vakavan sairauden varjo oli ajoittain unohtunut.
   Minnan tytär Elli kuvasi myöhemmin kirjeessä Hanna Aspille, kuinka kamppailu oli kestänyt vain puolisen tuntia, eikä ollut näyttänyt tuskaiselta: "Kuoltua tuli hänen kasvoihinsa omituisen rauhallinen ja tyyni ilme, niin että oli lohduttavaa häntä katsella."

   Minna Canthin poismeno huomioitiin laajalti. Muistokirjoituksia julkaistiin, useitakin. Otetaan tähän loppuun J.H. Erkon muistosanat.

"Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän innostaja nuorten.
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.

Missä voittaa valistuksen valta,
Missä ihmisoikeus on pyhä,
Siellä heikot nousee painon alta,
Siellä elää Minnan muisto yhä."

   Minna Maijalan Minna Canth-elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen etsii todellista henkilöä aikojen saatossa muodostuneiden vahvojen mielikuvien ja käsitysten takaa. Teos käy läpi päähenkilönsä elämänvaiheita tarkasti ja yksityiskohtaisesti, ja kokonaisuudesta rakentuu uskottavan tuntuinen henkilökuva. Paitsi että teos kertoo Minna Canthin elämästä, se käy läpi myös 1800-luvun naisasiateemoja sekä on lisäksi katsaus suomalaisen teatterin varhaisiin vaiheisiin.