Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Petri Nevalainen: Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo
Bookwell (paino), Helsinki-kirjat 2011
280 sivua


Jos joku, niin Mikko Alatalo (s. 1951) on ehtinyt mukaan yhteen ja toiseen. Mies on toiminut niin TV-toimittajana, laulaja-lauluntekijänä kuin poliitikkonakin. Kun mies ehti kuudenkympin ikään, oli ihan paikallaan julkaista juhlakirja. Teoksen Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo koosti Petri Nevalainen arkistolähteiden, Mikon laajojen haastattelujen ja Mikon hyvin tuntevien ihmisten haastattelujen pohjalta.

   Alatalon suku on lähtöisin Pohjois-Pohjanmaan Kiimingistä. Mikon isoisä Matti Alatalo oli kunnanvaltuutettu ja kova maalaisliittolainen, joka huoltolautakunnan johtajana jakoi vähävaraisille "kunnan jauhoja". Kun Mikosta aikoinaan tuli Suomen Keskustan kansanedustaja, hän tietyllä tavalla tunsi palanneensa juurilleen, nuoruuden radikaalikautensa jälkeen.
   Mikon isä Jaakko oli kylän "palvelukeskus". Taksikuskina hän vei ihmisiä tansseihin, taksissa melkein jatkettiin sukuakin, ja kyllä siellä synnytyksiäkin tapahtui. Myös postia Jaakko jakoi - vaikeimmilla keleillä jopa loikki jäälauttojen päällä, mutta vei postin perille saakka. Ja kun Jaakko lopulta jäi eläkkeelle, kylän asukkaat tulivat kiittämään kyyneleet silmissä ja yrittivät vielä vedota, ettei kyläläisten luottohenkilö vielä lopettaisi hommiaan.
   Mikon äidinpuoleinen suku Wahlbergit tuli nykyisen Iin kunnan alueelle Olhavaan Ruotsin Jällivaarasta, missä heidät tunnettiin lasinpuhaltajina. Mikko arvelee, että jotain ruotsalaisuudesta on mahdollsiesti tarttunut häneenkin ja hänen työhönsä. Esim. kun Mikko vetäisi vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa kappaleen Leuhkat eväät (sijoittuen karsinnoissa toiseksi), pohjoismaista musiikkiperinnettä hyvin tuntenut Lasse Mårtenson totesi, että sävellys kuulosti hänen mielestään aivan norrbottenilaiselta kansanlaululta.
   Taiteellisuutta löytyy enemmän Mikon äidin suvusta. Äiti Anna-Liisa (o.s. Soini) oli varsinaiselta ammatiltaan pukuompelija. Elli-täti oli näyttelijä Oulun teatterissa.
   Anna-Liisa luki paljon, kuunteli musiikkia ja otti poikansa mukaan erilaisiin kulttuuritapahtumiin, Mikko mm. näki Oulun teatterissa useita esityksiä äitinsä kanssa. Sittemmin soittaminen alkoi kiinnostaa enemmän.

   Mikko sai ensimmäisen soittimensa, huuliharpun, kuusivuotiaana. Pian sen jälkeen hän sai ensimmäisen kitaransa ja soitti ensimmäisen julkisen keikkansa hirvipeijaisissa. Soitti kitaransa säestyksellä laulun "Alatalon vaari se valittaa, mistä sitä muorille kahvia saa". Ja sai palkkioksi 500 silloista markkaa (vuoden 2010 rahassa n. 11 euroa) sekä ison kimpaleen hirvenlihaa.
   
   Musiikista tuli pikku hiljaa Mikon tärkein harrastus, mutta myös urheilu kiinnosti. Hän raivasi isänsä kanssa kotitalon taakse urheilukentän, missä muiden lajien ohella hypättiin seivästä - yksi Mikon suurista esikuvista oli somerolainen seiväshyppääjä Pentti Nikula, joka oli 1960-luvun alussa sekä sisä- että ulkoratojen maailmanennätysmies, tuloksilla 510 ja 494 cm.

   Kun televisio saapui Kiiminkiin, Mikon suosikkeja olivat esim. ranskalaiselokuvien Eddie Constantine, tohtori Ben Casey sekä Clint Eastwoodin 1960-luvun alkupuolen tuotantoon kuulunut sarja Rawhide, Suomessa nimellä Lännentie.
   Patterikäyttöistä radiota Mikko kuunteli vielä 1950-luvun lopulla, koska kotitalossa ei ollut sähköjä 1960-luvulla pihalle viritettiin kahden puun väliin 30-metrinen antenni, millä ulkomaisetkin asemat kuuluivat hyvin. Tapio Rautavaara, Reino Helismaa sekä monenlaiset kupletit ja hupailut olivat tarkassa syynissä. Mikko miettii, että kaikuja noista lienee ollut kuultavissa omassa ja Harri Rinteen kanssa tekemässään tuotannossa.
   Toivo Kärki on aikoinaan sanonut, että eräitä parhaita kuplettiperinteen jatkajista ovat Mikko Alatalo ja Harri Rinne. Ja Kärjen tasoisen mestarin sanomana arvio on lämmittänyt Mikon mieltä varsin paljon.
   Noiden aikojen radio-ohjelmissa kuplettiperinteeseen kuului esim. se, että kun komeaääninen mieslaulaja tulkitsi antaumuksella tekstiä Helenasta, Esa Pakarinen antoi tulla sydämen kyllyydestä Helunasta. Toinen lauloi tytöstä ja toinen lehmästä.
   Kun Mikko puhui kupleteista myöhemmin Juhani "Juice" Leskisen kanssa, kaverukset huomasivat kuunnelleensa niitä samoihin aikoihin lapsuudessaan. Ja molemmat myös olivat käyttäneet kuplettiperinnettä oman musiikkinsa tekemisen yhtenä kulmakivenä. Vasta sen jälkeen tulivat Beatles ja Rolling Stones, vaikka brittibändienkin kappaleita oli mukava soittaa.

   Rockmusiikin ohella Mikko kiinnostui myös folkista. Samaan aikaan kun muut lauloivat kanttori Kankaisen tunneilla suomalaisia kansanlauluja, kuten Tuku tuku lampaitani, Mikko tutki englanninkielisiä folktekstejä. Bob Dylanin ilmaantuminen räjäytti sitten lopullisesti pankin nuoren kiiminkiläisen folkharrastajan mielessä. Suomessa esikuvana oli Heikki "Hector" Harma kumppaneineen.
   Ja olihan sitä pohjoisessakin, esim. haukiputaalainen Flintstones. Yhtye esiintyi Kiviset ja Soraset -tyylin luolamiesasuissa ja soitti esim. Beatles-albumeja kokonaisuudessaan ykköspuolen ensimmäisestä kääntöpuolen viimeiseen kappaleeseen. Se oli kasvattavaa, noilla keikoilla Mikko oppi kuuntelemaan pitkiä kokonaisuuksia.
   Alakylän nuorisoseuran talolla esiintyi samoihin aikoihin myös monipuolista musiikkia soittanut Pertti Haipolan nuorisoyhtye, jonka solistina esiintyi myöhemmin merkittävän iskelmäuran tehnyt Jarmo "Jamppa" Tuominen. Myöhemmin Mikko teki Jampan kanssa Pohjoisen laulun, vaikka monet Mikon yhteistyötä iskelmälaulajan kanssa ihmettelivätkin. Ja tulihan niitä vaikutteita muualtakin.

   Tuiran yhteiskoulun (nyk. Merikosken lukio) ja teinikunnan vuodet 1960-luvun lopulla olivat Mikolle tiedostamisen aikaa. Hän muistaa, että silloin alettiin puhua ympäristökysymyksistä ja ennen kaikkea kolmannen maailman asioista. Teiniliiton puitteissa koulussa järjestettiin T-iltoja, joiden taustalla Mikkokin hääräsi. Tilaisuudet tarjosivat myös esiintymistilaisuuksia innokkaalle muusikolle.

   Vuonna 1968 Kiimingin Lions-klubi oli lisännyt jäsenmääräänsä eniten koko maassa ja palkintona klubille annettiin mahdollisuus lähettää nuori mieshenkilö muutamaksi viikoksi Yhdysvaltoihin, Texasin Dallasiin, missä järjestettiin Lions-klubien kansainvälinen nuorisokonferenssi. Kiimingin edustajaksi valittiin 17-vuotias Mikko Alatalo, jolla oli luokan paras englannin kielen numero.
   Amerikanmatka tarjosi Mikolle mahdollisuuden päästä kuulemaan musiikkia, jota seuraavina vuosikymmeninä kuultiin myös hänen omilla levyillään. Dallasissa hän kuuli ensimmäisen kerran western swingiä, jonka merkittävimpiä tekijöitä olivat Bob Willis ja Texas Playboys.
   Konferenssi sinänsä oli Mikon mielestä merkki siitä, että USA haluaa esiintyä maailmanpoliisina. Maa halusi levittää hegemoniaansa ja amerikkalaista elämänmuotoa Rotary- ja Lions-järjestöjen kaltaisten toimijoiden kautta.

   Texasin matkalla Mikko ystävystyi muutamien osallistujien kanssa. Yksi heistä oli japanilainen Akira Saito.
   Järjestäjät olivat nimenneet kullekin konferenssin osanottajalle paikallisista Lions-perheistä 17-vuotiaan tytön seuralaiseksi. Mikko ei katsellut omaa seuralaistaan sillä silmällä, hän iski silmänsä Saiton seuralaiseen Kathyyn.
   Mikko laittoi kaiken peliin ja pääsi esiintymään kansainväliseen trioon. Kathykin kiinnostui hänestä ja hän pääsi saattamaan tytön kotiin saakka.
   Saito oli raivoissaan. Hän ryntäsi Mikon huoneeseen ja tempaisi tämän lattialle selälleen. Japanilaiset sormet tavoittelivat Mikon kurkkua siihen malliin, että suomalainen alkoi jo pelätä joutuvansa oikeasti Saiton kuristamaksi. Varsinkin, kun tämä kiljui menettäneensä kasvonsa.
   Mikko yritti selittää, että Pohjoismaissa tytöt saavat itse valita, kenen kanssa liikkuvat. Ja hän lupasi kutsua Saiton vieraakseen Suomeen. Kuristusote heikkeni. Ja lopulta Mikko selvisi tilanteesta säikähdyksellä, kun mainitsi, että Pohjoismaissa Saito voisi harrastaa vapaata seksiä. Ja unohti vähitellen koko tapauksen.
   Mutta Saitolla oli parempi muisti.

   Kun Mikko oli vuonna 1970 juuri päässyt ylioppilaaksi, tuli puhelu. Hän tunnisti tutun äänen: "Hei, täällä on Akira Saito! Missäs tytöt ovat?" Oulun rautatieasemalle oli saapunut kaukainen vieras.
   No, mikäs siinä olisi auttanut... Mikko järjesti juhlat ja kutsui tuttuja tyttöjä. Ja yritti olla välimiehenä Saiton ja tyttöjen välillä. Mutta kukaan ei halunnut tehdä lähempää tuttavuutta japanilaisen kanssa.
   Mutta ei Saiton matka turha ollut. Seudulla asui kielitaitoinen sinkkuopettajatar, joka oli kiinnostunut Saitosta. Ja eräänä valoisana kesäyönä Saito saapui moikkaamaan Mikkoa. Saapui suoraan opettajattaren luota. Herätti Mikon ja kiljui "Nyt onnisti!"
   Seuraavana päivänä Saito pakkasi kimpsunsa ja lähti Ruotsiin. Tehtävä Suomessa oli suoritettu.
   Saitoa Mikko ei enää tavannut. Sai kuitenkin sittemmin viestin tämän veljeltä. Oikeistolaisesta ja vauraasta perheestä lähtöisin ollut Saito oli sittemmin radikalisoitunut opiskellessaan yhteiskuntatieteitä Tokiossa sekä liittynyt maolaiseen kommunistiryhmään.

   Mikko muutti Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia yliopistoon. Suurin osa kouluaikaisista ystävistä jäi Oulun seudulle. Vain sittemmin toimittajana varsinkin keskustalaisille tutuksi tullut Pentti Manninen seurasi Mikon esimerkkiä. Heidän tiensä kohtasivat sittemmin Helsingissä, minne Manninen oli mennyt opiskelemaan, Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Mikko puolestaan työskenteli pääkaupunkiseudulla median palveluksessa samalla kun alkoi rakennella artistin uraansa. Mikon ideologinen kurssi oli tuossa vaiheessa selvästi enemmän vasemmalla kuin Mannisella ja muutamilla muilla Pohjois-Pohjanmaalta tulleilla, jotka olivat säilyttäneet maalaisliittolaisuutensa.
   Vuonna 1986 Mikko luonnehti Helsingin Sanomien haastattelussa olleensa demariaikanaan vasemmistodemari ja kuuluneensa ns. Pälkäneen liikkeeseen. Se oli demareiden sisällä toiminut nuorten ja opiskelijoiden oppositioliike, mihin eräässä vaiheessa kuuluivat mm. kansanedustajat Erkki Tuomioja ja Osmo Kaipainen. Kun liike hajosi, osa sen kannattajista jatkoi poliittista toimintaa SDP´ssa ja osa siirtyi kommunisteihin muutamien mennessä SKP´n enemmistöstä vasemmalta ohi.
   Mikon hyvistä opiskelukavereista monet olivat enemmistökommunisteja. Mikko itse oli puolisentoista vuotta mukana demariporukoissa ja yritti hakea sieltä itselleen henkistä kotia. Mutta demareiden ideologiassa häiritsi erityisesti puolueen aiemman puoluesihteerin Kaarlo Pitsingin toteamus, että Pohjois-Suomen voisi aivan hyvin tyhjentää. Toinen, mikä riiteli Mikon katsomusta vastaan, oli demareiden halu keskittää maan voimavarat suuriin kaupunkeihin. Demareiden sosiaali- ja veropolitiikka sinänsä olisivat sopineet Mikolle monilta osin hyvin.
   Mikko muistuttaa, että 1970-luvulla kansanrintaman rakentama hyvinvointivaltio oli jo olemassa. Maalaisliitto, SDP ja SKDL-SKP olivat yhdessä saaneet aikaan kokonaisuuden, mitä 2000-luvun Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalon mielestä nyt ollaan purkamassa.

   Mikko kertoo luopuneensa demareiden jäsenkirjasta aloittaessaan Yleisradion palveluksessa vuonna 1972. Hänet otti taloon ohjelmapäällikkö, varapääjohtaja Pekka Silvola, joka oli aiemmin toiminut Maalaisliiton puoluesihteerinä ja Urho Kekkosen kampanjapäällikkönä. Muita Mikon esimiehiä olivat Ilkka Koskimies ja Yrjö Länsipuro.
   Ensimmäinen isompi haaste parikymppiselle toimittajalle oli esiintymisjännityksen hallinta. Kun Mikko esiintyi ensimmäisen kerran suorassa tv-uutislähetyksessä, studio-ohjaaja tokaisi, ettei siellä ruudun toisella puolella ole kuin 1,4 miljoonaa suomalaista katsomassa. Hän tosin antoi myös ihan käypiä neuvoja, mm. kehotti puhumaan kameralle kuin olisi puhumassa kaverilleen. Mikko ei ollutkaan suurella estradilla, vaan katsojan olohuoneessa kutsuttuna iltavieraana. Niinpä tämä pyrki suuntaamaan kameran linssiin mahdollisimman lämpimän ja intensiivisen katseen.
   Ei esiintymisen hallinta kuitenkaan sitä tarkoittanut, ettei Mikko olisi jännittänyt. Kyllä hän jännitti suorassa lähetyksessä, joka ainoan kerran, tosin kerta kerralta vähemmän. Tunteita oli pakko oppia hallitsemaan niin, ettei kalvava jännitys häirinnyt esiintymistä.  
   Mikko ja joukko muita kesätoimittajia viihtyivät tv-uutisten teon välissä hyvin iltamenoissa. He kutsuivat ravintola Bottaa sisäisessä kielenkäytössään Makkaramunakkaaksi. Termi juontaa juurensa Yleisradiossa työskennelleestä herrasmiehestä, joka jahkaili aina ruokaa valitessaan listan kalleimpien herkkujen välillä, päätyen kuitenkin joka kerran turvalliseen makkaramunakkaaseen.

   Tuohon aikaan oli tapana, että kokeneemmat toimittajat olivat kesätoimittajien tukihenkilöitä näiden opetellessa talon tavoille. Mikon opastajaksi osui Kari Mänty.
   Männyn mukaan Mikko suhtautui uutisreportterin työhön kuin esiintyjä konsanaan. Tämä oli aina valmis lähtemään jutuntekoon ja suhtautui työhönsä erittäin vakavasti.
   Mänty muistaa erityisesti yhden jutun, joka annettiin perinteisesti kulloisenkin kesätoimittajajoukon tehtäväksi. Se koski kesän sukupuolitautitilastoja. Vuonna 1972 juttukeikka osui Mikolle.
   Mikko lähti juttukeikalle Välskärinkadulle, missä sukupuolitautien klinikka sijaitsi. Ja aloitti raporttinsa klinikan oven edestä toteamalla "Tästä ovesta menevät jälleen sisään ne sadat tartunnan saaneet helsinkiläiset".
   Eräs jyväskyläläinen naiskatsoja lähetti toimitukseen viestin ihmetellen, että kylläpä Yleisradion toimittaja oli syyllisen näköinen. Ja sen kesän ajan Mikkoa kutsuttiinkin talossa Tippuri-Alataloksi. Mutta juttu kuvaa Männyn mielestä Mikon tyyliä, mihin kuului tapahtumien keskipisteeseen meneminen, olipa aihe mikä tahansa.

   Mikko työskenteli tv-uutisissa Helsingissä kahden vuoden ajan vuosina 1972-74. Sieltä hän siirtyi Ajankohtaiseen kakkoseen Tampereelle.
   Mänty arvelee, että ohjelman vaihtaminen teki Mikolle hyvää, tämä kun oli Yleisradioon tullessaan ollut tiedostava nuori mies. Ja näki, että julistavasta journalistisesta asenteesta ei ollut erityisen pitkä matka lauluntekijäksi.
   Männyn mukaan Mikko todisti olevansa osaava uutistoimittaja, jolta syntyi juttuja monilta eri aihealueilta. Ja sama linja on jatkunut muusikkona ja lauluntekijänä, Mikko osaa liikkua uskottavasti eri tyylilajien parissa.
   Mikon poliittisessa toiminnassa kiinnostavaa on Männyn mielestä puoluevalinta. Mikko oli opiskeluaikanaan vaikuttanut demareissa, lisäksi Tampere on vankka demaripaikkakunta ja työläiskulttuurin kaupunki. Keskustalaisuuden Mänty näkee olevan osoitus Mikon tavasta kulkea omia polkujaan.
   Mänty arvelee, että eduskunnassa Mikko on jopa hieman pidätellyt itseään. Esiintymiset ovat olleet harkittuja, vaikka Mikon taidoilla olisi luultavasti päässyt enemmänkin esille noukkimalla pisteitä välihuudoilla. Ja Mänty arvelee, että Mikko selviäisi hyvin kulttuuriministerinä, mikäli sellainen tehtävä tälle annettaisiin.

   Tampereella Mikko tutustui Harri Rinteeseen, joka oli läpäissyt yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiedotusopin laitoksen pääsykokeen, kuten Mikkokin. Ja samoihin aikoihin paikkakunnalle saapui Juankoskelta Juice. Kolmikon saattoi yhteen Mikon tuttava Markku Luokkala, jonka kämppäkaveri Juicesta tuli opiskelujen alkuvaiheessa.
   Juicen vahakantisissa vihkosissa oli tekstejä, runoja ja käännöksiä, joiden vaikutuskesta kolmikon mielessä alkoivat siintää omat kappaleet. He huomasivat, että Juice työskenteli parhaiten yksinään, kun taas Alatalo-Rinne oli toimiva parivaljakko. Juice kirjoitti yleensä tekstinsä yhdeltä istumalta, Mikko ja Harri hioivat tekstejään hitaasti ja varmasti, suttupaperia säästämättä. Juicelle oli tärkeintä se, miten sanottiin, muille, mitä sanottiin.
   Mikko, Harri ja Juice huomasivat pian, että heillä alkoi olla koossa yhtyeeksi kelpaava ryhmä. Harri ehdotti yhtyeelle nimeä Los Coitus Interruptus (suom. Keskeytytty yhdyntä), mikä lyhentyi muotoon Coitus Int. Ja Juicen nimi lisättiin yhtyeen nimen eteen, vaikkei tämä heti ollutkaan ajatuksesta varauksettoman innostunut.

   Kun yhtye sai tehtyä demonauhan, Juice ja Harri lähtivät viemään sitä Helsinkiin levy-yhtiöön. Mikko oli saanut opiskelijakaveriltaan, sittemmin elokuvamaailmaan hakeutuneelta Matti Ijäkseltä, vinkin, että edistyksellisten kulttuuripiirien suosima Love Records saattaisi olla kiinnostunut.
   Kaksikko löysikin tiensä Arinatielle, mutta aluksi väärään kerrokseen, samassa talossa kun toimi kaksi levy-yhtiötä. Scandian toimistossa istui yksi sen ajan tuottajaguruista, Frank Zappa -yhteyksistään tunnettu Matti Laipio. Joka ei tunnetusti ollut erityisen innostunut tekemään yhteistyötä kaikkein edistyksellisimpien kulttuuripiirien kanssa.
   Laipio sitten kuunteli herrojen tuotosta. Vilpittömän hämmästyneenä. Totesi juttujen olevan vähän undergroundia. Ja kehotti poikia jatkamaan ylempään kerrokseen, siellä oli yhtiö, minne saattaisi upota noita vähän omituisempiakin juttuja.
   No, sitten pojat löysivät itsensä Love Recordsin toimistosta. Atte Blom kuunteli demot ja lupasi olla yhteyksissä.
   Yhteydenotto tuli parin viikon sisällä ja osapuolet pääsivät pian sopimukseen levytyksestä.

   Keväällä 1973 Juice Leskinen & Coitus Int soitti ensimmäisen julkisen keikkansa Tampereen ylioppilastalolla. Ja hyvinhän se keikka sujui. Kun tuli setin loppupuolella soitetun kappaleen Heinolassa jyrää vuoro, innokkaimmat kuulijat riehaantuivat jopa pogoamaan musiikin tahdissa, vaikka koko tanssityyli tuli tunnetuksi vasta myöhemmin 1970-luvulla.
   Yleisöä oli yllättävän paljon ja mukana oli myös tamperelaisia muusikkoja, näiden joukossa Alwari Tuohitorven rumpali Raimo "Rape" Pikanen ja basisti-laulaja Mika Sundqvist. He ihmettelivät jo saapuessaan, että onpa bändiä nimellä paiskattu.
   Ja kuunneltuaan jonkin aikaa yhtyettä Sundqvist totesi syövänsä hatullisen sontaa, jos "noista jätkistä tulee jotain suurta".

   Debyyttialbumi äänitettiin seuraavana syksynä Lahden Microvoxissa. Mikko olisi halunnut albumin nimeksi Jukka Tolosen soololevyä Tolonen! mukaillen Leskinen! mutta Juice vastusti. Kompromissiratkaisuna pitkäsoiton nimeksi tuli Juice Leskinen & Coitus Int. Kauppoihin albumi ehti marraskuussa.
   Juice on kertonut muistelmissaan, kuinka hän Mikon ja Harrin kanssa poikkesi levykauppaan kysymään, mahtaako Juice Leskinen & Coitus Intin levy jo olla myynnissä. Myyjän mukaan sitä vielä odoteltiin, mutta luvassa oli kuulemma kovaa kamaa. Juicen mukaan se oli viimeisiä kertoja, jolloin hän pystyi liikkumaan Suomessa tuntemattomana.

   Levy sai innostuneen vastaanoton ja Love Records alkoi kysellä, josko toinen pitkäsoitto olisi tulossa. Ja olihan se. Julkaistiin lp Per Vers - runoilija.
   Yleisö tykkäsi, ja myös media noteerasi levyn. Ja myös Mikon taiteellinen panos nostettiin esille, Juicen rinnalle.

   Mikon ensimmäinen soololevy Maalaispoika oon, myös Love Recordsin tuottama teos, ilmestyi vuonna 1974 ja herätti saman tien runsaasti huomiota. Levyn musiikki oli käytännössä kokonaan Mikon käsialaa. Juice oli mukana kolmessa sanoituksessa.
   Nimikappaletta varten Juicella oli valmiina tekstinpätkä, missä todettiin, että "Mä pistän suihketta kainaloon,/ se on joviaali ilmiö." Ja tuon pätkän ympärille Mikko sitten rakensi koko maalaispoikatarinan.
   Mikko pyrki Syksyn Sävel -kilpailuun syksyllä 1974, mutta esitys Baby Face putosi karsintavaiheessa. Maalaispoika oon julkaistiin joulumarkkinoille ja sen menestys merkitsi kutsua esiintyjäksi Yleisradion Iltatähti-ohjelmaan. Marraskuun lopussa esitetyssä jouluerikoisessa Mikko näyttäytyi tv-katsojille ensimmäistä kertaa "maalaispoikana".
   Levyn sanoitukset osuivat monen maalta kaupunkiin muuttaneen sieluun tarkasti. Nimikappale on sanoitukseltaan astetta rennompi kuin suurin osa levyn muusta materiaalista. Mediassakin levy sai kokonaisuutena positiiviset arviot.
   Levyn ilmestyttyä Mikon suosio alkoi nousta jyrkästi. Hymyilevästä ja kuvauksellisesta artistista tuli haluttu haastateltava sekä aikakaus- että musiikkilehtiin.
   Suosikki listasi vuoden 1975 lopulla ko. vuoden suosituimpien levyjen myyntimääriä. Listaykkösenä oli Hurriganesin Roadrunner, jota oli myyty yli 56.000 kappaletta. Per Vers, runoilija oli päässyt yli 30.000 myydyn kappaleen ja oli listan kolmonen. Maalaispoika oli sijalla 18 myyntimäärällä 13.000 kappaletta.

   Millainen artisti Mikko Alatalo oikeastaan on? Mikon ystävä, toimittaja Tommi Liuhala tituleeraa Mikkoa viihdyttäjäksi ja laulavaksi lauluntekijäksi, mutta ei suinkaan iskelmälaulajaksi. Liuhalan mukaan Mikon kappaleissa rikotaan iskelmällisyys ja sanoituksiin tuodaan usein monta aihepiiriä.
   Liuhala näkee Mikosta tulleen varsinkin vanhempana artistina kaiken aikaa enemmän keskiluokkaisen ihmisen tunteiden erinomainen tulkki. Tämän materiaaliin liittyvät sekä vakavat piirteet että kuplettimaisuus. Ironisilla sanoituksilla ei välttämättä pääse kansakuntamme suosioon, suomalaiset kun eivät aina ymmärrä tyylilajia erityisen hyvin, mutta Liuhalan mielestä ironia ei myöskään vähennä sanoituksen arvoa, varsinkaan, jos siinä pystyy murtamaan ajatuksia ja vaihtamaan niiden suuntaa.
   Liuhalan mukaan Mikko saattaa herättää henkilönä ristiriitaisia tunteita eikä aina käyttäydy ystävällisesti kaikkia kohtaan. Mikko saattaa olla kiireisessä arjessa pinnallinen, mutta silloin, kun ystävä oikeasti tarvitsee häntä, hän on ehdottomasti läsnä. Itse asiassa, siinä suhteessa Mikko on Liuhalan mukaan jopa täysin poikkeuksellinen.
   Tuo on näkynyt konkreettisesti siinä, kuinka Mikko on hoitanut säestysyhtyeittensä asiat. Kun hänellä ei ollut enää 1980-luvun puolivälin jälkeen varaa pitää omaa yhtyettä, hänen kanssaan soittaneet muusikot pääsivät vertailemaan työnantajia. Näiden mukaan ero oli huikea. Niin viimeisen päälle Mikko oli pitänyt huolta muusikoistaan.

   Vuoden 1975 loppukesällä Juice halusi tehdä pienen tauon jälkeen jälleen yhteistyötä Mikon kanssa. Sitä ennen Juice ehti matkustaa Lontooseen, joutua siellä tyttöystävänsä jättämäksi ja kirjoittaa tapauksesta kappaleen Syksyn sävel.
   Levy Juice ja Mikko purkitettiin syys-lokakuun aikana. Menestys oli jälleen melkoinen. Mutta lyhyeksi tuo musiikillinen yhteistyö sillä erää jäi.
   Juicen osalta ura jatkui Juice-yhtyeen parissa. Mikko puolestaan oli kohdannut kitaristi Heikki Silvennoisen ja oli kiinteässä yhteistyössä Tabula Rasa -yhtyeen kanssa.

   Mikko sanoitti suurimman osan vuonna 1975 ilmestyneen Tabula Rasan debyyttialbumin kappaleista. Tekstit sai laulettavakseen Jukka Leppilampi.
   Ennen toisen sooloalbuminsa ilmestymistä Mikko osallistui euroviisukarsintoihin alkuvuonna 1976 pankkivirkailija Matti Laakson tekemällä kappaleella Myyty mies, joka sijoittui karsintojen viidenneksi. Eurovisionin laulukilpailuun Alankomaiden Haagiin lähetettiin Fredi ja kappale Pump-Pump.  
   Mikon toinen albumi, Hasardi, sai säestäjäkseen Tabula Rasan. Mikko jatkoi sanoituksissa maaseudun ja kaupungin erilaisuuden tematiikkaa. Haastatteluissa hän totesi, ettei maalaispoika ollut hänelle keksitty imago, vaan osa elämää. Yhteiskunnallisten sanoitusten lisäksi Hasardilla on mukana useita rakkauslauluja, muttei Mikko silti myöntänyt pehmentäneensä linjaansa.
   Muutama kuukausi Hasardin ilmestymisen jälkeen Mikko lopetti vakituiset työnsä Yleisradiossa. Viimeiset ajat hänen päätyönään talossa oli Iltatähti-musiikkiohjelman juontaminen. Tosin, koska kyseinen ohjelma harrasti myös vierailevia juontajia, hän lupautui vierailemaan jatkossakin ohjelman juontajana.
   
   Vuonna 1977 Mikko osallistui jälleen euroviisukarsintoihin. Kappeleessa Rokkilaulaja Mikko oli pukeutunut Bay City Rollers -asuun ja Tabula Rasan pojat olivat sonnustautuneet Beatles-vetimiin. Mukana oli myös Pertti "Veltto" Virtanen, joka vääntelehti ohuessa lurex-haalarissa, minkä alla kaverilla ei ollut mitään. Ja ennen esityksen alkua Veltto tokaisi Ylen viihdepäällikkö Heikki Seppälälle vetäisevänsä esityksen aikana puvun auki ja paljastavansa "kruununjalokivensä" suorassa lähetyksessä.
   No, Seppälä seurasi esitystä hiki ohimoilta valuen, mutta lurexit pysyivät kiinni ja killuttimet piilossa. Esityksen jälkeen Veltto sitten hihkaisi Seppälälle, että jos voitto tulee, Britannian Brightonissa saa yleisö ihmetellä.
   Mikon ja kumppaneiden esitys jäi kuudenneksi. Britanniaan lähti Monica Aspelund, ja kappale oli Aarno Ranisen sävellys Lapponia.
   
   Seuraava bändiviritelmä oli Välikausitakki. Siihen kuuluivat Mikon lisäksi Juice, Veltto ja Harri.
   Välikausitakki julkaisi yhden albumin. Keikkailu ei oikein onnistunut. Itse asiassa, yhtye teki tasan yhden julkisen esiintymisen, Hämeenlinnan Ämy-festivaaleilla. Keikalla osa yhtyeestä oli humalassa ja lehtijuttujen mukaan bändin jäsenet alkoivat antaa toisilleen potkuja kesken esiintymisen. Ilta-Sanomien mukaan osa erimielisyyksistä syntyi, kun yksi nelikosta halusi alkaa laulaa pornolauluja.

   Love Records julkaisi Mikolta vielä yhden oman albumin nimeltä Viimeinen lehmipoika. Vuonna 1978 ilmestyneen albumin pohjana olivat Harri Rinteen kirjoittamat rakkausrunot ja ideat, joista hän yhdessä Mikon kanssa muokkasi levyllisen suhteellisen hienostuneita rakkauslauluja. Suurelle yleisölle materiaalia oli vaikea kaupata, koska ainakin nuoret kuuntelivat uuden aallon raaempaa menoa mieluummin kuin harkitumpaa aikuisten materiaalia.

   Talousvaikeuksiin joutunut Love Records ei pystynyt hoitamaan velvoitteitaan täysimääräisesti eikä näyttänyt pystyvän siihen myöskään tulevaisuudessa. Mikko siirtyi Finnscandian perustaman Hi Hat -levymerkille, kuten Juicekin. Mikko, Juice ja Harri olivat jo aiemmin perustaneet musiikkinsa kustannusoikeuksia hallinnoimaan ALR-Music Oy´n.
   Kaikkia rahojaan Mikko ei saanut Lovelta tai sen konkurssipesältä koskaan. Juice oli mukana ALR-Musicissa pari vuotta, ennen kuin perusti omaksi kustannusyhtiökseen Blueswayn. Asiaan vaikuttivat kyllä myös ammatilliset, mutta ennen kaikkea henkilökohtaiset syyt.
   Harrilla oli 1970-luvun lopulla lyhyt suhde Juicen silloisen vaimon Tarjan kanssa. Harri itse on kuvannut sitä Mikolle elämänsä moraalisena pohjanoteerauksena. Sitten myöhemmin Juice kertoi Harrille, että sanoitus kappaleeseen Viidestoista yö oli syntynyt aiemmasta lemmenyöstä Harrin silloisen avovaimon kanssa. Miesten välit rikkoutuivat pitkäksi aikaa.
   ALR-Music jatkoi Mikon ja Harrin omistuksessa vuoteen 2003, jolloin se myytiin F-Musiikille.

   Mikon ja Harrin yhteistuotantoon kuuluvan kappaleen Vicky Lee sanoitus syntyi veroviraston myötävaikutuksella. Verottaja ilmoitti tietävänsä, että Harrilla oli Vicky Lee -niminen amerikkalainen vaimo (oikeasti Harri ei tuntenut ketään Vicky Lee -nimistä henkilöä). Tuosta innoittuneina Mikko ja Harri päättivät esittää sanoituksessa kysymyksen "Missä oot Vicky Lee?" Mikko oli myös aina halunnut tehdä laulun eräänlaisesta antisankarista joka haluaisi olla naiselle edes jotain, jos ei voisi olla sydämen sankari. Kappaleessa asia ilmaistiin mm. seuraavasti: "Jos en valloita sua kuin leijona, muutun yöllä mä hyeenaksi./ Jos en olekaan unelmaprinssisi, silti ota minut vihtoriksi."
   Vicky Lee osallistui Syksyn Sävel -kilpailuun. Mikko ja Harri eivät uskoneet voittoon, joten postikorttiäänestyksen aikana he lähtivät pitkään suunnittelemalleen matkalle Kaliforniaan. Mutta kappale oli ylivoimainen (yli kolmannes kaikista äänistä), ja kaverusten oli jätettävä matkansa kesken.
   Mikon maine levisi ylivoimaisen voiton myötä myös sellaisiin lehtiin, jotka eivät olleet häntä aiemmin maininneet. Suomen Kuvalehti valitsi Mikko Alatalon vuoden 1978 sadan suomalaisen vaikuttajan joukkoon yhdessä Urho Kekkosen, Mauno Koiviston, A.F. Airon, Veikko Huovisen ja Paavo Lipposen kanssa.

   Samaan aikaan ensimmäisen Syksyn Sävel -voittonsa kanssa Mikko menestyi toisellakin tavalla. Hän kirjoitti tekstin, joka edelleen 2000-luvulla on tuonut hänelle eniten Teosto-korvauksia. Muutkin Mikon muille artisteille tekemät sanoitukset olivat kyllä saaneet ihan hyvän vastaanoton, mutta varsinainen jackpot oli Maarit Hurmerinnalle laadittu teksti kappaleeseen Jäätelökesä.

   Vuonna 1979 Mikko pyrki jälleen Syksyn Säveleen. Sillä kertaa hän ei päässyt loppukilpailuun, kappale Vesilasi, vessanavain ja heiniä paali jäi karsintoihin. Sen sijaan lehdistö valitsi kappaleen omaksi suosikikseen ja Mikko esitti sen palkintojenjakotialisuudessa. Kilpailun voitti Lea laven kappaleella Ei oo, ei tuu.

   Edellisen syksyn kokemukset kismittivät, joten Mikko päätti osallistua myös vuoden 1980 Syksyn Säveleen. Tuolloin taustayhtye oli uusiutunut jonkin verran, mukaan oli tullut "tappajahaitaristi" Masi Luoma. Lempinimi johtui Luoman mukaan elokuvasta Tappajahai, josta sai väännettyä haitaristille lempinimen.
   Alkujaan Luoma ei ollut minkään sortin haitaristi. Itse asiassa, hän tuli bändiin kosketinsoittajaksi. Mikko sitten sai idean, että jonkun piti soittaa kappaleen aikana haitaria.  Tehtävän sai Masi Luoma. Joka ei ollut koskaan soittanut haitaria.
   No, Luoma meni viikonvaihteen ajaksi mökille ja alkoi treenata, kaukana naapureista. Ja treenaantui sen verran, että kehtasi esiintyä televisiossa. Voitto tuli kappaleella Rikoo on riskillä ruma.
   Luoman mielestä oli hauska miettiä, että luultavasti katsojat kuvittelivat hänen olevan taitavakin haitaristi. Oikeasti hän oli kahden päivän haitaristi.

   1970- ja 1980-luvun vaihde oli Mikon tuotannossa enemmän tai vähemmän teemallisen sanomisen aikaa. Silloin syntyivät ne teokset, joita yleisesti pidetään musiikillisesti ja tekstillisesti hänen vankimpana tuotantonaan.
   Erityisen voimakas on kolmen albumin kokonaisuus Siirtomaasuomen lauluja. Sarjan ensimmäinen osa oli vuonna 1978 ilmestynyt Yhdentoista virran maa. Projektin taustalta löytyy Aku-Kimmo Ripatin ja Paavo kähkölän kirja Siitomaasuomi. Teoksessa Etelä-Suomi asetetaan siirtomaavallan asemaan: se imee raaka-aineet, voimavarat ja jopa työvoiman köyhiltä takamailta kuten Pohjois-Suomesta.
   Sarjan toinen pitkäsoitto Iso joki tulvii ilmestyi vuonna 1981. Kokonaisuuden keskeisiä kappaleita olivat nimikappaleen ohella Leuhkat eväät, jossa kysyttiin Mikon ja Harrin sanoin "saako sitä Pohjan perukoilla asua kotonansa?" Sanoituksen tekoaikana elettiin vielä ns. karvalakkilähetystöjen aikaa - tuolloin maakunnista lähdettiin porukalla pääkaupunkiin poliitikkojen pakeille hakemaan pontta puheisiin ja kannatusta omalle asialle.
   Iso joki tulvii oli Mikon ja Harrin kannanotto padottujen jokien ja varastettujen vesien suuntaan.. Mikko halusi kuvata Pohjois-Suomea myös siitä näkökulmasta, että se on hukutettu altaisiin, raiskattu ja riistetty.
   Albumitrilogian täydensi vuonan 1982 julkaistu III tasavallan vieraana, jonka kannessa Mikko poseeraa tietokonesalissa tukka sliipattuna, kravatti kaulassa ja puku päällä. Tekijän itsensä mukaan levy kertoo kaupungeissa tavattavasta siirtomaasuomalaisuudesta, piilofasismista, joka syntyy kaiken ollessa mielipideohjattua.
   Trilogian päätösalbumi sisältää materiaalia, joka on saanut vetoapua toisen taiteilijan projektista, Mikko Niskasen elokuvasta Ajolähtö. Ajolähtö-kappaleen lisäksi myös Isänmaan toivot on jäänyt elämään sekä elokuvan että pitkäsoiton suurina numeroina.
   Mikon itsensä mukaan hän sai ohjaaja Niskasen hahmotelmista ajatuksen elokuvan keskeisestä musiikillisesta teemasta. Ajolähtö, joka liittyy suomalaisista suomalaisimpaan urheilulajiin, pesäpalloon. Silloin on pakko lähteä, ettei kuole.
   Albumilla Mikko laulaa myös dueton Jamppa Tuomisen kanssa. Pohjoisen laulu on eräänlainen Mikon velanmaksu ja kunnianosoitus pohjoisen Suomen tanssimuusikoille ja lavakulttuurille. Tuomisen läsnäolo kummeksutti joitain kuulijoita, mutta näiden tiedossa ei ehkä ollut iskelmälaulajana profiloituneen oululaisen monipuolinen musiikkitausta. Tuominen oli myös osaava instrumentalisti varsinkin puhallinsoittimissa, kitarassa ja pianossa.
   Koko Siirtomaasuomen laulut -kokonaisuus julkaistiin CD-muodossa vuonna 2009. Tosin joitakin lauluja oli jätetty pois ja uusia otettu tilalle. Samoin kappaleiden järjestystä oli vaihdettu. Tästä kaikki kriitikot eivät pitäneet, he olisivat toivoneet merkkiteosten tarkempaa käsittelyä.

   Vuonna 1981 Mikko Alatalo julkaisi albumin, joka myi enemmän kuin mikään hänen levyistään sitä ennen tai sen jälkeen. Yhteensä 47.000 kappaletta.
   Kyseinen levy on nimeltään Eläimiä suomalaismetsissä. Kohderyhmänä nuoremmat musiikinkuluttajat.
   Levyllä on melkoinen valikoima erilaisia satuhahmoja. Tunnetuin lienee pikkuruinen noita Känkkäränkkä. Muita hahmoja ovat mm. Reijo Rotta, Nakke Nakuttaja ja moukaria heittävä mummo. Mummoni ja moukarinheitto voitti Syksyn Sävelen vuonna 1981, mikä ei enää innostanut Mikkoa takavuosien malliin. Voittonsa jälkeen hän totesi kilpailun olevan hänelle lähinnä promootiotilaisuus.
   Levyllä on mukana myös Esko Koivumiehen sanoitus ja sävellys Taitaa tulla kesä, jolla Mikon piti osallistua Sopotin Interviisuihin Puolassa. Maan poliittisen tilanteen kiristyttyä 1980-luvun alussa koko tapahtuma kuitenkin peruttiin.
   Eläimiä suomalaismetsissä -levytys käynnisti Mikon ja Mika Sundqvistin yhteistyön. Oman äänitysstudion perustanut Sundqvist on nyt ollut mukana Mikon levytyksissä jo yli kolmenkymmen vuoden ajan ja lähes kolmenkymmenen albumin verran.
   Vuoden 1982 Syksyn Sävelessä Mika ja Mikko ottivat kaksoisvoiton. Sundqvist voitti kappaleella Hormoonihiiret, joka muistutti Mikon Syksyn Sävel -voittokappaleita enemmän kuin tämän vuoden 1982 kilpailukappale Taistelija, joka oli tekijänsä vakavampaa tuotantoa.
 
   Mikko ja Harri tekivät myöhemmin vielä kolme lastenlevyä: Känkkäränkkä ja Artturi Robotti (1984), Lapsi on terve, kun se heiluu (1988) sekä Känkkäränkän uudet kujeet (1992). Ja Janakkalalaisen huvipuiston Puuhamaan avajaisiin Mikolta tilattiin sävellys, josta tuli yksi Mikon tunnetuimmista. Mikko sai Puuhamaan tunnusmusiikista palkkioksi 8.000:- markkaa. Ei erityisen suuri summa sävelmästä, jonka käyttöikä venyi... ja venyi... ja venyi... ja sitten vielä venyi.
   Mikko on todennut, että paras kohteliaisuus, jonka Puuhamaa-tunnari on saanut, on Jari Tervon tokaisu "P----le, minä ostan sen Puuhamaan, jotta se lällätys loppuu tv´stä!"

   Mikon suosio kääntyi 1980-luvun alun jälkeen laskuun. Keikkailun ja levynteon lomaan alkoi mahtua muutakin aktiviteettia.
   Mikko hankki hiihdonopettajan koulutuksen ja veti kursseja hiihtokeskuksissa eri puolilla maata. Ja itse kierteli laskijana muitakin maita ja maanosia.
   1980-luvun lopulla toteutettujen TV-hiihtokoulujensa ansiosta Mikosta tuli useamman sukupolven hiihtokouluttaja. Moni nuori aikuinen on sanonut olleensa Mikon hiihtokoulussa lapsena tai aktsoneensa televisiosta tämän opetusta.
   Känkkäränkkä-hiihtokoulun tunnetuin oppilas lienee vuoden 1999 maailmanmestari Kalle Palander. Mikko on itse aina kertoillut, että hän ei sittenkään pystynyt pilaamaan Palanderin kykyjä. Ja seurasi aikoinaan tämän kilpailuja usein sekä kotimaassa että ulkomailla.

   Mikko osallistui Syksyn Säveleen myös vuonna 1983, mutta jäi niukasti mitalisijojen ulkopuolelle, neljänneksi, vaikka olikin lehdistön suosikki. Kappaleessa Maailmanlopun meininki Mikon taustalla esiintyi Aira Samulinin kokoama tanssiryhmä, jossa Darth Vader -asun alla hikoili tuolloin 17-vuotias Marco Bjurström. Kilpailun voitti tuolloin kymmenvuotias forssalaistyttö Jonna Tervomaa kappaleella Minttu sekä Ville.
   Mikon levymyynti oli alkanut laskea tasaisesti. Samalla levy-yhtiöiden kiinnostus entiseen kultapoikaan alkoi hiipua. Alatalo-kokoelmia haluttiin kyllä toisinaan julkaista, mutta tietty varovaisuus leimasi suhtautumista aiemmasta poikkeaviin projekteihin.
   Mikon viimeinen levy Finnlevylle oli vuonna 1985 julkaistu Pelkkää kurjuutta ja muita hittejä, joka oli sekoitus hittejä ja tuntemattomuuksia.

   Albumi Syntynyt lähiössä (1986) ilmestyi Sonet-levymerkillä. Mikko oli siirtynyt Sonetille pitkän linjan musiikkiammattilaisen Gugi Kokljuschkinin kutsumana. Levyltä löytyy saman vuoden Syksyn Sävelen voittanut Minna ja pikkuhitiksi nousi myös Kapakan rippituoli. Levymyyntiä ei kuitenkaan erityisemmin kertynyt ja Kokljuschkin pettyi melko lailla. Siihen se yhteistyö sitten päättyikin.
   Seuraavan levyn, nimeltään Kaikilla mausteilla, julkaisi Bluebird. Levyltä löytyvät Viivy vielä hetki, Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja Anna mulle yksi yö olivat kaikki aikanaan suosittuja. Lisäksi levyltä löytyy Juicen kanssa vetäisty Yhdentekevää, joka katkaisi pitkän tauon kaverusten yhteistyössä.
   Levyä Kaikilla mausteilla myytiin yli 20.000 kpl, mikä nostaa sen Mikon kovimpien menestysten joukkoon. Silti myyntilistoilla sitä ei näkynyt. Mikko harmittelee myyntilistojen tuonaikaisia kokoamisperusteita, mitkä eivät suoisneet hänen tyyppisiään artisteja. Listoja muodostettaessa ns. rockliikkeiden myynnillä oli suurempi painoarvo kuin esim. supermarketeilla, siksi iskelmälevyjen oli vaikea nousta listoille kovillakaan myyntiluvuilla.
   Ja tuon jälkeen Mikon levymyynti aloitti lopullisen syöksynsä. Yhteiskunnallinen musiikki ei enää herättänyt ostavan yleisön tai radiokuuntelijoiden mielenkiintoa. Mikko arvelee, että suuri osa kaupungissa asuvista maalaispojista ei halunnut edes kertoa olevansa maalta kotoisin. Kuitenkin 1990-luvulle tultaessa Mikko teki vielä 200 keikkaa vuodessa - vaikka levyt eivät enää myyneet, yleisö vielä kuunteli pienemmissä esiintymispaikoissa.

   Kun Mikko vuonna 1990 julkaisi joululevyn Joulun laulut, lehdistötilaisuuteen saapui kolme toimittajaa. Se ei ollut paljon.
   Kuitenkaan levystä ei tullut floppia. Hyasinttien aika on melko suosittu kappale. Ja muutenkin laulu, josta Mikko on halunnut kertoa muutaman rivin verran enemmän.
   Mikko muistaa, ettei hän aluksi ollut erityisen innostunut aiheesta. Harri oli vuosien varrella tullut joskus sanoneeksi pahasti yksinhuoltajaäidilleen ja halusi tehdä Mikon kanssa äiti-aiheisen laulun. Lopulta Harri sai tahtonsa läpi ja kappaletta alettiin työstää, Calahondan kuumalla terassilla, Harrin tuntemasta sisäisestä pakosta.
   Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun kaverukset olivat palanneet matkalta, Harrin äiti kuoli.

   Monien sävellysten syntyyn Mikon ja Harrin yhteistyössä on liittynyt profetiaa ja ns. ylitajunnan vaikutusta. Mikko miettii, mikä heitä ohjaa tekemään tiettyjä valintoja sävellyksissä ja sanoituksissa. He ovat itse ja yhdessä huomanneet ennenkin, että heidän tekemänsä kappaleet ovat usein tavalla tai toisella toteutuneet heidän elämässään. Sen tyyppiset kokemukset tuntuvat taiteilijasta jälkeenpäin erikoisilta ja pysäyttäviltä. Ja kuulijakin saattaa pystyä eläytymään sanoitukseen uudella tavalla, jos sen syntyyn vaikuttanut taustatarina on tuttu.

   Vuosikymmenet erilaisten yleisöjen edessä ovat koulineet Mikko Alatalosta monipuolisen esiintyjän, joka ei vähästä hätkähdä. Hänen itsensä mukaan esiintyvän artistin yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on vuorovaikutustaito. Hänen täytyy osata lukea yleisöä ja ottaa huomioon yleisön reaktiot. Niihin on tarvittaessa reagoitava.
   Juicen taktiikka oli nostaa yleisöstä esille joku humalainen välihuutaja ja heittää kaverista täysin loukkaavia herjoja. Yleisö hurrasi, kun muilla oli hauskaa kaverin kustannuksella. Ja humalainen itse oli ylpeä siitä, että "Juice pottuili minulle, juuri minulle!"
   Äärimmäisessä hädässä Mikko on keskeyttänyt pubikeikalla laulunsa ja sanonut yleisölle "Anteeksi, tällä kaverilla on henkilökohtaista asiaa minulle. En voi nyt laulaa teille, kun hän haluaa olla pääroolissa." Hyvin pian yleisöltä alkaa tulla erinäisiä kehotuksia häirikölle. Ja monessa tapauksessa jotkut rivakammat kaverit poistavat möykkääjän, jos poke ei sitä vielä ole ehtinyt tehdä.
   Artistin vuorovaikutustaitoihin kuuluu Mikon mielestä myös improvisointi. Joskus soitetaan nopeita kappaleita ja joristaan vähemmän kappaleiden välillä. Jos taas yleisö on älykkömäisempää, esim. opiskelijayleisöä tai suoranaisia Mikon laulujen osaajia, silloin voi esittää vaikeampia ja harvinaisempia kappaleita, myös hitaalla tempolla.
   Hienointa Mikon mielestä on esiintyä juuri tällaiselle vaativalle, mutta arvostavalle yleisölle. Silloin myös kommunikaatio yleisön kanssa voi olla perusteellisempaa. Voi hieman kertoa laulujen taustasta ja niiden syntyhistoriasta. Sinänsä, kyllähän tavanomaisemmassa pubiyleisössäkin on puolensa - silloin voi itse heittää aivot narikkaan ja vain antaa mennä.
   Mikko haluaa korostaa, että vuorovaikutuksessa yleisö ja artisti saavuttavat yhteisen päämäärän. Ja silloin illasta tulee koko viikon kohokohta. Loistava tunnelma voi tuoda ihmisille hyvää mieltä jopa viikoiksi eteenpäin.
   Artisti saattaa myös edesauttaa ihmisten tutustumista toisiinsa. Jotkut saattavat löytää jopa ystävän, tai peräti seurustelukumppanin. Itse artistista muodostuu läheiselle pubiyleisölle ikään kuin oma tuttavuus, eräänlainen naapurin poika, jota odotetaan käymään vastedeskin.

   Kesällä vuonna 1973 Mikko oli yhdessä muutamien bändiläisten ja heidän tyttöystäviensä kanssa uimarannalla Tampereen Lapinniemessä. Kosketinsoittaja Pena Penninkilammen seurana oli tummahiuksinen tyttö, johon Mikko, itse sinkku, kiinnitti huomionsa. Tytön nimi oli Marja Mattila.
   Mikolle ei tuossa vaiheessa selvinnyt, kuinka vakavaa parin seurustelu oli. Ja aikanaan hän palasi lomaltaan takaisin pääkaupunkiin, eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bottalla hän kävi notkumassa, mutta ei löytänyt itselleen vakituista seuraa.
   Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin yllättävää. Vuodenvaihteen 1973-1974 aikoihin Mikko törmäsi Bottalla Marjaan. Tämä tuli hänen pöytänsä viereen ja tervehti. He alkoivat istua iltaa.
   Ja vakka löysi kantensa.

   Mikko kuvailee Marjaa taiteelliseksi ja hieman hipahtavaksi työläisperheen lapseksi, joka oli käynyt artesaanikoulua. Heidän tavatessaan Marja työskenteli laboratorioapulaisena.
   Marjan taiteellisuus tuli esille varsinkin piirtämisessä. Mikon mukaan Marja oli täydellinen muusa. Tämä ymmärsi Mikon kappaleet alusta loppuun.
   Mikko muistaa tunteen, joka Marjan tapaamiseen liittyi. Hänestä tuntui, että tyttösten jälkeen hän löysi ihmisen, joka ymmärsi, mistä on kysymys. Tosin hän myös huomasi, ettei Marja aina ollut tässä maailmassa.

   Alatalot muuttivat Tampereelle vuonna 1975. Naimisiin he eivät menneet, mutta olivat onnellisia, Mikon kiireistä huolimatta.
   Ajan myötä Mikko teki huomioita Marjasta, jonka mieliala saattoi vaihdella tuntuvasti. Marja kyllä näytti ulospäin iloiselta ja pirteältä, mutta Mikko näki myös tämän mustan puolen. Marja oli välillä melko masentunut, jokin hänen elämässään sai hänet aika ajoin vaipumaan synkkyyteen.

   Perheen ensimmäinen poika Jaska syntyi keväällä 1975. Pojan haki laitokselta Harri, Mikko kun oli samaan aikaan kiertueella. Sairaalan hississä eräs nainen tuli sanomaan Marjalle ja Harrille, että "kylläpä poika on niin isänsä näköinen." Mihin Harri totesi, että toivottavasti ei.
   Toinen poika Kalle syntyi vuonna 1978. Tuolloin Alatalot ostivat omakotitalon Pispalasta ja muuttivat sinne asumaan.

   Mikko tuli isäksi melko nuorena ja aikana, jolloin hänellä meni lujaa. Yhtälö ei ollut helppo. Se vaati Marjalta paljon työtä ja opettelua. Mutta tuloksia tuli - Marjasta, joka oli ollut keittiössä aivan kädetön, tuli erinomainen kokki, ja samalla tavoin hän opetteli kodinhoitoon liittyvät asiat.
   Ja kotiin Marja halusi jäädä. Vaikka Mikko yritti yllyttää Marjaa, ei tällä ollut tarvetta tehdä omaa uraa. Marjalle riitti, että sai olla yhdessä Mikon kanssa.

   Mikko myöntää, että kyllä hänen ja Marjan yhteiselämän aikana oli kriisejä ja kovia paikkoja. Mikko myös sanoo Marjan tienneen, että keikkakuvioissa hänellä oli omat ihastumisensa. Mutta Mikolle oli tärkeää pitää perheestä kiinni ja tulla takaisin perheen luokse.
   Kyllä perheellekin aikaa löytyi. Mikko uskoo, että poikien lapsuudenmuistoihin ovat jääneet soutumatkat, retket aarresaarelle, soittamiset, laulamiset ja ulkomaanmatkat.

   1990-luvun alussa Alatalot elivät yli varojensa ja lisäksi heillä oli käynnissä Pispalan talon laajennus. Talousvaikeudet lisäveroineen iskivät samaan aikaan. Mikko arvelee niiden painaneen Marjan mieltä.
   Syksyllä 1992 Marja oli sitä mieltä, että poikien olisi jo opittava tekemään ruokaa. Ja nämähän olivatkin jo murrosiässä.
   Mutta kyllä Marja edelleen ruokaa itsekin laittoi. Marraskuun alussa pakastin oli täynnä ruokaa. Lisäksi talo oli siivottu ja pyykit oli pesty. Työhuoneessakin oli konttoripapereita ja tarvikkeita jopa pariksi vuodeksi.
   Jälkeenpäin Mikko mietti, että tuolloin näytti siltä, kuin Marja olisi valmistautunut lähtemään pitkälle matkalle.

   Ooppera oli aina ollut Alatalojen sydäntä lähellä. He pitivät oopperoiden dramaattisuudesta, suurista tunteista ja esillepanosta.
   Marraskuussa Tampere-talossa meni ooppera Don Carlos. Myös Alatalot olivat saaneet kutsun. Marja kysyi, menisivätkö. Mikko päätti olla lasten kanssa kotona, mutta kehotti Marjaa menemään.
   Marja lähti Tampere-talolle, yksin. Oli tervehtinyt tuttuja, kuten tavallista. Tuli sitten illalla kotiin, myöhään. Pojat olivat jo nukkumassa.
   Posti oli kantanut lisäverolappuja. Marja ja Mikko joivat iltateetä ja juttelivat. Pohtivat, pitäisikö myydä talo ja siirtyä pienempiin puitteisiin. Menivät nukkumaan yhdessä. Lohduttivat toisiaan, että kaipa tämä tästä.

   Kun Mikko heräsi aamulla, pojat olivat koulussa. Myöskään Marjaa ei näkynyt. Mikolla oli hämärä muistikuva, aiemmalta aamulta, unen ja toden rajamailta, muistikuva, että Marja olisi suukottanut häntä.
   Mikko etsi Marjaa kotoa. Ei löytänyt. Koko päivän oli omituinen tunne. Tunne siitä, että jotain oli vialla.
   Iltapäivällä, ennen kuin Mikko lähti keikalle Esko Marjamäen kanssa, hän soitti sairaaloihin. Kysyi, oliko tämän niminen henkilö tullut. Ei tietoa.
   Jaska soitti keikka-autoon. Itki, että äiti oli löytynyt kuolleena takavarastosta. Mikko muistaa, että Esko puristi häntä kädestä ja käänsi auton takaisin kohti Pispalaa.

   Seuraava puoli vuotta meni itkiessä. Seuraavat kaksi vuotta Mikko nukkui yöt unilääkkeillä. Ensi kuukaudet menivät jonkinlaisessa horroksessa. Mikko tunsi olleensa jonkinlaisessa psykoosissa. Monet tuttavat sanoivat jälkeenpäin hänen olleen aivan tolaltaan.
   Aamuisin oli pakko nousta ylös. Kun oli kaksi alaikäistä poikaa.
   Mikko palkkasi erään vanhan rouvan taloudenhoitajaksi. Elämää yritettiin laittaa kuntoon.
   Mikko luki paljon Raamattua. Ja paljon parapsykologiaa ja teosofista viisautta. Ja löysi itämaisen viisauden: jos sinua kohtaa suuri suru tai onnettomuus, laita puutarhasi kuntoon.

   Marja oli marraskuun alkupäivinä tehnyt pakkasessa rautakangella reikiä pihalla Pispalan mäkeen, ja istuttanut kymmeniä ja kymmeniä tulppaanin sipuleita. Seuraavana keväänä tuo kukkameri nousi loistoonsa.

   Ennen vuoden 1992 joulua Yleisradion ohjaaja-tuottaja Jouko Konttinen soitti Mikolle ja tarjosi juontajan tehtävää Anna Hanskin parina TV 2´n uudessa musiikkiohjelmassa Rififi. Mikko ei ensin uskonut jaksavansa, mutta Konttinen kirosi ja sanoi, että nyt Mikko nousee sieltä sängyn pohjalta ja tulee tekemään sitä ohjelmaa. Ja niin Mikko lähti. Ja oli jälkeenpäin sitä mieltä, että Konttinen teki hänelle silloin palveluksen, yhden kaikkein suurimmista.
   Juontopesti näytti kuitenkin olevan joillekin liikaa. Mikko juonsi tv-ohjelmaa nuoren naisen kanssa yrittäen olla pirteä ja iloinen.
   
   Rififi-ohjelmaa tehtiin kevätkausi. Ohjelman viimeisessä jaksossa Mikko, Kalle-poika ja Mikon oma yhtye esittivät suomeksi Eric Claptonin kuolleelle pojalleen tekemän kappaleen Tears In Heaven käännöksenä nimellä Taivaassa ei ole kyyneleitä.

   Rififin loppuessa tuttu toimittaja tuli käymään tv-studiolla. Ja kun Mikko suostui kommentoimaan asioitaan, koko media teki sen johtopäätöksen, että nyt juttuja voi alkaa tehdä. Toimittajat pommittivat Mikon ohella myös tämän ystäviä.
   
   Seura-lehti lähti heinäkuussa 1993 mässäilemään Marjan kuolemalla, myös kertoen kuoleman olleen itsemurha, ja sai Suomen kansan vihat päälleen. Päätoimittaja Jouni Flinkkilä joutui ennennäkemättömällä tavalla pyytämään lehdessään anteeksi lehden journalismin härskiyttä.
   Jutun kirjoittanut Reijo Ikävalko kertoi kirjoittaneensa asiasta siksi, että Mikko oli hänen mielestään valehdellut avovaimonsa kuolemaan liittyvistä yksityiskohdista ja hyötynyt rahallisesti asiasta. Ikävalko tulkitsi asian myös niin, että Mikon ura oli laskussa ja artisti kaipasi sympatiaa kansalta.
   Mikko kiistää väitteet, hän kertoi Marjan itsemurhasta medialle, käytännössä heti. Hän kertoi asian oikean laidan jo Marjan kuoleman jälkeisenä päivänä sekä ystävälleen, Tamperelaisen päätoimittaja Petri Ahoniemelle, että vanhalle opiskelukaverilleen, Ilta-Sanomien toimittaja Jussi Niiraselle. Ahoniemi ei halunnut itsemurhaa uutisoida lasten vuoksi. Ilta-Sanomissa päätettiin, että koska Marja ei ollut julkisuuden henkilö, kerrotaan vain, että tämä oli kuollut äkillisesti.
   
   Elämä jatkui. Työkeskeisyyteen kasvanut Mikko jatkoi tavalla, jonka hän parhaiten osasi: työllä. Hän alkoi valmistella levytystä, jonka nimeksi tuli Puutarha. Musiikin tekeminen äärimmäisen vaikeasta aiheesta merkitsi Mikolle terapeuttista kokemusta, minkä aikana hän sai kirjoittaa itseään ulos surun syövereistä. Nimikkokappaleessa hän laulaa mm: "Niin turhaan sinua itken kun katson mäkeen sun istuttamaan/ vaikka kuinka sen ruohoja kitken en sitä laillasi saa kasvamaan."
   Vaikka Puutarha oli perusvireeltään vakava levy, uusi levy-yhtiö Audiovox halusi sille myös keveämpiä hetkiä. Niinpä Mikko ja Harri kirjoittivatkin mukaan joitakin kupletteja, vaikka ne kokonaisuutta tavallaan hajottivatkin. Niinpä albumilla ovat mukana myös kappaleet Ruotsinlaivalla, Soitto se soi, Neekerin poika sekä Miestä väkevämpää. Mutta pääosa levyn sisällöstä liikkuu Mikon henkilökohtaisen surun keskellä, sieltä ulos- ja eteenpäin katsomaan pyrkien.
   Levyn kritiikki oli myönteistä, monet sanoivat sen olevan parasta Alataloa vuosiin. Omakohtaisuus sai kiitosta.
   Julkaisun aikoihin Mikko itse totesi pitkäsoitosta: "Ironista on, etten pysty itse nauttimaan tästä levystä".

   Mikko tapasi Seija Marttilan ensimmäisen kerran keikalla Lapualla 1970-luvulla. Seija oli Mikon innokas fani. Hän oli kuunnellut mm. Nuorten sävellahjaa, missä Mikon hittejä soitettiin noihin aikoihin useinkin. Ja kun hän pääsi tapaamaan idoliaan Lapualla, hän luonnollisesti pyysi nimmarin samalla.
   Vuosien varrella Seija ja Mikko tapasivat joissakin yhteisissä tilaisuuksissa. 1990-luvun alussa he tapasivat Pieksämäellä hotelli Savonsolmun juhlissa. Seija työskenteli silloin koulutusassistenttina ja oli saanut kutsun juhlatilaisuuteen, koska hänen edustamansa yhtiö käytti hotellia koulutuksissaan. Mikko puolestaan oli illan tähtiartisti.
   Seija ja Mikko olivat tuttuja ja ystäviä, mutta sen erityisempää heidän välillään ei ollut.

   Marjan kuoleman jälkeen Mikko otti yhteyttä Seijaan. Ja keväällä 1993 he alkoivat tapailla.
   Mikko arvelee, että jos Seija olisi tiennyt, mihin on tulossa, tämä olisi saattanut tehdä toisenlaisen päätöksen. Mikko muistelee olleensa kykenemätön mihinkään tunteisiin silloin kun suhde alkoi. Mutta pikku hiljaa he alkoivat viedä elämää eteenpäin.
   Ja pikku hiljaa suhdekin alkoi vahvistua. Tammikuussa 1994 oli kihlautumisen aika. Se tapahtui Lontoossa. Häät vietettiin elokuussa 1995, morsiamen kotikunnassa Lapualla.
   Pari sai kaksi poikaa, Aaron ja Eeron, kahden vuoden välein vuosina 1994 ja 1996.

   Mikkoa on pyydelty useampaankin otteeseen politiikkaan mukaan, useammastakin puolueesta. Lopulta mies myöntyi.
   Vuoden 2003 eduskuntavaalien lähestyessä Keskustan Pirkanmaan piirin silloinen toiminnanjohtaja Jouni Koskela soitti Mikolle ja ehdotti tapaamista. Tapaaminen järjestyi.
   Mikko kysyi Koskelalta, halusiko Keskusta julkkisehdokkaan ainoastaan keräämään ääniä puolueelle. Koskela myönsi, että oli selvää, että Mikko toisi paljon ääniä, mutta lisäsi, että niitä voi tulla jopa niin paljon, että myös Mikko itse pääsisi läpi.
   Ja Keskustan Mikko sitten valitsi puolueekseen.

   Yhtenä taustatekijänä Mikon poliitikon uralle pitkän lauluntekijän kokemuksen ohella oli konkreettinen sysäys, jonka hän koki järjestellessään maaseudun auttamiseen tähdännyttä Suurta Maaseutukonserttia. Innostajana oli vanha koulukaveri, toimittaja Pentti Manninen. Tosin tuo tapahtui neljä ja puoli vuotta ennen kuin Mikko asettui ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa.
   Konsertissa esiintyivät Mikon lisäksi Kari Tapio, Arja Koriseva, Paula Koivuniemi, Joel Hallikainen ja Anna Hanski. Tapahtuma kokosi Tampereen Pirkkahalliin 7.000 kuulijaa, joukossa paljon SAK´n ja MTK´n väkeä. Hallin ravintoloitsija ei ollut varautunut moiseen yleisöryntäykseen ja sapuska loppui tapahtumassa kesken.
   Mikko tunsi palanneensa Farm Aidin myötä isiensä mytologiaan. Hänelle maaseudun puolustaminen ja maaseudun rakennemuutoksen vastustaminen sekä pakkomuutto ovat olleet kaiken aikaa toistuvia laulujen teemoja.
   Tultuaan valituksi eduskuntaan vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Mikko keskusteli Hannu Takkulan kanssa. Tuore "senaattori" halusi tietää, mistä hänen kannattaisi Arkadianmäellä puhua. Takkulan ohje oli puhua siitä, mistä oli laulanut.

   Mikon itsensä mukaan hän on sekä laulajana että poliitikkona pyrkinyt korostamaan kysymystä siitä, saako suomalainen "asua kotonaan Pohjan perukoilla", kuten hän asian muotoili kappaleessaan Leuhkat eväät. Hän pyrkii vastustamaan ajatusta siitä, että mahdollisimman monen suomalaisen pitäisi asua Etelä-Suomessa, radanvarressa ja mieluiten kerrostalossa, kuten jotkut poliitikot ovat tuntuneet asian ratkaisseen.
   Mikko sanoo tienneensä, että viestintäasiat olisivat hänen vahvuutensa. Hän tiesi selviävänsä Yleisradion hallintoneuvostossa, minne hän kansanedustajana pääsikin. Liikenne ja viestintä olivat Mikon mielialueita ja hän pääsikin vuonna 2003 niitä käsittelevään valiokuntaan. Vaikka Mikon arveltiin olevan hanakka myös kulttuuriasioissa, hän ei eduskuntatehtävissään halunnut erityisesti profiloitua tuolle alueelle.
   Mikolla on selvä visio siitä, mitä Suomi tarvitsee sivistyksen ylläpitämiseksi. Se tarvitsee hyvän koululaitoksen, kattavan kirjastoverkoston ja julkisen palvelun Yleisradion.

   Yli 20 vuotta eduskunnassa ja politiikan saralla eri tehtävissä - esim. kulttuuriministeri Tanja Karpelan avustajana - toiminut Keskustan lakimies Seija Turtiainen sanoo Mikon onnistuneen eduskuntatyössä hyvin. Mikon aktiivisuus ja asiantuntemus liikenne- ja viestintävaliokunnassa sekä tulevaisuusvaliokunnassa ovat vakuuttaneet eduskunnassa.
   Turtiainen ei pidä ns. julkkiskansanedustajia muita kansanedustajia huonompina. Nämä ovat aiemmassa työssään osoittaneet omaavansa ilmaisuvoimaa. Lisäksi julkkisedustajilla itsellään on usein kova tarve osoittaa, että he osaavat asiansa.
   Turtiaisen mukaan Mikko on edustava esimerkki kansanedustajasta, joka tekee kotiläksynsä, perehtyy asioihin ja on aktiivinen valiokuntatyössä. Valiokunnissa kuullaan Suomen, Euroopan ja jopa koko maailman parhaita asiantuntijoita käsiteltävään asiaan liittyen. Siksi valiokunnissa saa todella paljon arvokasta tietoa, jos vain tarvetta ja halua riittää. Turtiainen ihmettelee, kuinka vähän julkisuudessa kerrotaan siitä, millaisen yleissivistyksen määrän kansanedustajien on mahdollista saada valiokuntatyössä.
   Kun Mikko aloitti kansanedustajan toimensa vuonna 2003, oltiin tekemässä tekijänoikeuslain kokonaisuudistusta. Mikko sai heti vankan asiantuntija-aseman ja oli voimakkaasti vaikuttamassa siihen, että ns. tekijänoikeustyösuhde nousi kriittisesti esiin Keskustan eduskuntaryhmässä. Siellä muodostunut kielteinen aknta vaikutti siihen, että silloinen  kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) pysäytti asian etenemisen eduskunnassa.
   Mikon työskentelystä Turtiainen toteaa, että tämä on eduskunnassa keskittynyt asioihin, jotka kuuluvat tämän valiokunnille tai ovat muuten Mikolle tärkeitä. Jotkut kansanedustajat haluavat puuttua kaikkeen. Turtiaisen mielestä Mikon toimintatapa on tehokkaampi, ihmisillä nyt kuitenkin on rajallisesti aikaa ja voimia.

   Puheviestinnän keinoja Mikko on miettinyt opinnoissaan Tampereen yliopistossa. Yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi opiskellut Mikko korostaa työtä, rehellisyyttäja reagointiherkkyyttä, joiden avulla politiikasta voi puhua uskottavasti.
   Mikko muistelee, kuinka hän vuoden 2007 eduskuntavaalien alla meni Kuruun pitämään vaalitilaisuutta paikallisessa kuppilassa, siellä istui vastahakoisen oloisia maalaisisäntiä naama rypyssä. Ennen kuin Mikko pääsi edes aloittamaan, yksi leveäharteisimmista suon raivaajista tokaisi. "Mitäs sinä olet tänne tullut valehtelemaan?" Mikko arvelee, että aiemmin oli käynyt ehdokkaita, joiden lupaukset eivät olleet vaikuttaneet erityisen uskottavilta.
   No, Mikko sanoi yleisölle, ettei hän sinne mitään lupaamaan ollut tullut. Mutta kertoi myös, mitä asioita aikoi ajaa eteenpäin. Hän huomasi, että puheen aikana muutama pää nyökkäili, mitä hän piti nonverbaalisena viestinä siitä, että puhe sai aikaan myönteisiä tunteita. Mikko toteaa, että tietynlainen avoin rehellisyys ehdokkaan keinojen rajallisuudesta on viestinnän kannalta parasta.
   Mikko sanoo yrittäneensä olla viestijänä niin luonteva kuin mahdolllista, eikä ole lähtenyt yrittämään olla joku muu. Hän on hän, viihteen puolelta politiikkaan tullut, eikä mikään professori. Eikä hän halua hienostella, vaan puhua kansan kieltä, yksinkertaistaa, toistaa - ja toisinaan käyttää Timo Soinin tapaan hauskaa kuvakieltä. Esim. kun koulujen tuntijakouudistukseen tähtäävä mietintö oli eduskunnan käsittelyssä, hän kärjisti tarkoituksella kritiikkinsä: "Kun tätä sanahelinää oppiaineista lukee, ei täältä puutu enää kuin estetiikka, kosmetiikka ja erotiikka." Sinänsä, Mikko myös varoo käyttämästä liian usein värikkäitä ilmaisuja, hän kun on tullut ns. komeljanttaripuolelta, hän pyrkii pysymään enimmäkseen tiukasti asiassa.

   Kirjan ilmestymisvuonna Mikko Alatalo täytti kuusikymmentä vuotta. Paljon oli tullut siihen mennessä nähtyä ja koettua. Kyynikko hän ei kuitenkaan haluaisi olla. Hän haluaisi vielä sitä lukiopojan lapsenuskoa, joka ihaili Ajankohtaisen kakkosen maailmanparantajia.
   Onhan se Mikonkin mielestä vaikeaa. Kun on nähnyt niin paljon. Mehän elämme erittäin kovassa globaalissa markkinataloudessa, missä yritämme "pikkupikkukyntysillämme pitää kiinni pikku-Suomemme hyvinvointivaltiosta".
   Se on vaikeaa, kun maailma palaa koko ajan jollain suunnalla. Kaikki puhuvat siitä, mitä hyvää jaetaan. Kukaan ei puhu siitä, miten se tienataan kaiken aikaa uhan alla olevissa oloissa.

   Kirja päättyy Mikon Maaritille tekemään kappaleen Hymypoika sanoitukseen. Mikko kertoo tehneensä kappaleen samalla itselleen ja kaltaisilleen hymypojille, jotka ovat koko elämänsä ajan yrittäneet tehdä hyvää, saaden aikaan myös pahaa. Tärkeimmän opetuksen Mikko arvelee olevan, että emme jäisi yksin. Onnettominta olisi kuolla yksinäisenä.
   Mutta miten löytää tasapaino elämässään ihanteellisuuden ja realismin välillä? Se on se suuri kysymys.

   Petri Nevalaisen kokoama elämäkerta Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo on värikäs kertomus värikkään henkilön elämästä, värikirjosta löytyvät värit kirkkaimmasta päästä siihen synkimpään mustaan saakka. Mikko on kertonut elämästään avomielisesti, samoin haastatellut ovat olleet avoimella päällä, artistista kuvataan piirteet maailman parhaimmasta ystävästä kiukuttelevaan diivaan saakka. Teoksen nimelle löytyy katetta, kirja paljastaa myös niitä tuntemattomampia puolia Mikko Alatalosta.

   Koska Mikon ura on ollut pitkä ja vaihteleva, otetaan tähän loppuun vähän usempi linkki henkilöön liittyen.
   Rokkilaulaja on sitä vanhaa huumorituotantoa, Ajolähtö ajatuksekkaampaa kevyttä tyyliä, Iso joki tulvii kantaaottavinta Mikkoa.
   Puutarha ei ole musiikkiklippi, linkistä saa kappaleen sanoituksen luettavaksi.
   Hymypoika on esimerkki Mikon muille artisteille tekemistä kappaleista.

Rokkilaulaja              Ajolähtö

Iso joki tulvii              Puutarha

Hymypoika

 -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----
 
19.6.
Kuukauden Keskustalainen
Vesa Sisättö: Operaatio Kekkonen

Hukkuiko oikea Urho Kekkonen myrskyssä? Miten on selitettävissä radikaali yhtäkkinen muutos presidentin toiminnassa? Hoiteliko Kekkosen presidenttikauden loppuajan tasavallan presidentin tehtäviä Kekkosen kaksoisolento?
   Mistä kirjassa Operaatio Kekkonen oikeastaan on kysymys?