Kataisen sinipunahallitus aloittaa vajaan kahden viikon kuluttua 14.2. Joensuusta kuntauudistuksensa aluekierroksen. Yhteensä 18 tilaisuuden sarja päättyy 21.3. Helsinkiin. Valtiovarainministeriön tiedotteen mukaan ”tilaisuuksien tavoitteena on saada aikaan vahva vuorovaikutus valtion ja kuntien välillä, kerätä palautetta rakennetyöryhmän selvityksestä ja vastata kuntauudistusta koskeviin kysymyksiin.” Tilaisuuksiin kutsutaan kuntien edustajien lisäksi mm. edustajat erilaisista kuntayhtymistä ja alueiden viranomaisilta. On tietysti hyvä, että kuntia kuullaan. Mutta mitä virkaa kuulemisella on, kun pääministeri ja kuntaministeri ovat jo ilmoittaneet, että vaalikauden lopulla Suomessa on noin sata kuntaa. Jokainen ymmärtää, että tämä ei onnistu ilman kuntien pakkoliitoksia. Yli 200 nykyisen kunnan edustajat voivat siis lähinnä kertoa toiveensa, mihin ilmansuuntaan he haluaisivat oman kuntansa liitettävän. Se yhteistyöstä kuntien päättäjien kanssa. Aluekierroksen tilaisuudet järjestetään kahta lukuun ottamatta maakuntien keskuskaupungeissa. Jos hallitus haluaisi oikeasti kuunnella kuntia, se järjestäisi 18 tilaisuuden sijaan 336 tilaisuutta jokaisessa Suomen kunnassa. Se koko Suomesta huolehtimisesta. Kolmanneksi, milloin hallitus ajatteli kuulla kuntalaisia, joiden elämään ja arjen sujuvuuteen kuntauudistus eniten vaikuttaisi? Aluekierroksen tilaisuuksiin on kutsuttu vain virallisten tahojen edustajat. Nyt ei tiedetä, pääsevätkö suomalaiset edes kuntavaaleissa ottamaan kantaa hallituksen esitykseen. Se kansanvallasta. Suomessa on ollut tapana, että merkittävistä yhteiskunnallisista uudistuksista käydään laaja keskustelu, johon myös kansalaiset ja oppositio pääsevät osallistumaan. Kataisen hallituksen toimintaa on alusta saakka leimannut Helsingistä käsin käskyttäminen ja haluttomuus käydä keskustelua. Hallitus on lähtenyt lumedemokratian tielle, jossa voi tulla se kuuluisa karhu vastaan. Kuntauudistusta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn välittämättä niin kansan, kuntien päättäjien kuin asiantuntijoiden mielipiteistä. Tuoreiden kyselyjen mukaan suurkuntien muodostaminen koko maahan ei vastaa kansan enemmistön tahtoa. Näin Kokoomus siis kuuntelee. Oppositiosta käsin voin antaa ilmaisen vinkin korvapuoluetta edustaville pääministerille ja kuntaministerille: kuunnellakseen suomalaisia on hyvä tavata suomalaisia. Keskusta hakee omalle vaihtoehdolleen tuen kunta kunnalta. Jatkamme taistelua hallituksen järjetöntä keskittämisvimmaa vastaan samalla otteella kuin presidenttiehdokkaamme Paavo Väyrynen kävi omaa vaalikampanjaansa. Väyrynen kävi kampanjan aikana lähes jokaisessa kunnassa ja tapasi suomalaisia enemmän kuin muut ehdokkaat yhteensä. Pakotamme hallituksen keskusteluun eduskunnassa. Keskusta tekee välikysymyksen, kun hallitus ei näytä perääntyvän suurkunnistaan. Siis perästä kuuluu.
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkimainingeissa on syytä kiinnittää tuloksen ohella huomiota äänestysprosenttiin. Suomi jakaantui jälleen kerran kahtia äänestysaktiivisuuden osalta. Erityisesti Itä-Suomessa kansalaiset eivät lähteneet vaaliuurnille. Sama ilmiö on ollut havaittavissa jo useissa vaaleissa. Näissä vaaleissa heikoimmin äänestivät pohjoiskarjalaiset. Tutkijat ovat olleet viime aikoina monissa puheenvuoroissa huolissaan Helsingin alueellisesta segregaatiosta, jakautumisesta huonoihin ja hyviin asuinalueisiin. Aiheellinen huoli. Äänestysprosentti on yksi esimerkki irallisuuden tunteesta ja eri kaupunginosien äänikuninkaat kertovat monesti alueen rakenteesta. Mutta olemmeko ymmärtäneet olla riittävän huolissamme alueellisesta segregaatiosta? Äänestysprosentin alhaisuus näkyy erityisesti niissä osissa Suomea, jotka kaikissa elintasomittauksissa ovat alhaisimmalla tasolla. Yleensä niiltä alueilta on myös väestöä kaikonnut. Samalla valitettavasti tosiasia on, että väestön vähyys on tehnyt niistä poliittisesti kiinnostamattomia monien puolueiden mielestä. Valtaa ja ääniä on jaossa paremmin ruuhka-Suomessa. Äänestysprosentin lasku ei kerro vain poliittisesta osallistumattomuudesta. Se kertoo paljon syvemmästä tunteesta: laajemmasta osallisuuden puutteesta ja tulevaisuuden uskon rapautumisesta. Suomessa poliittinen osallistuminen on tarkoittanut myös sosiaalista osallistamista. Ääni on osoitus kuulumisesta johonkin, kokemusta merkityksellisyydestä - siis siitä, että minun äänelläni on jotakin vaikutusta ja väliä. Onko siis osalta suomalaisista kokemus vaikuttamisen mahdollisuuksista kadonnut? Politiikan maineen rapautuminen viime vuosien vaalirahakohuissa ja skandaaleissa on taatusti ollut osaltaan vaikuttamassa vähäiseen uskoon politiikan voimasta. Oma roolinsa on myös henkilöityneellä ja viihteellistyneellä median tavalla kertoa politiikasta. Mutta se ei selitä kaikkea. Kysymys on myös politiikan sisällöistä. Kysymys on tasa-arvosta, alueiden ja ihmisten välillä. Äänestysaktiivisuus jäi jälleen kerran alhaiseksi juuri niillä alueilla, joilla poliittinen tahto ja päätökset - sekä ennen muuta niiden puute - tuntuvat. Nämä seutukunnat tarvitsevat puolestapuhujia. On selvää, että toisella kierroksella nämä syrjäisten seutujen kansalaiset saavat kultakimpaleen arvon ehdokkaiden Haaviston ja Niinistön silmissä. Ääniä kaivataan - ja siksi heidän asiansakin alkaa ainakin näennäisesti kiinnostamaan. Ensimmäisellä kierroksella ei näillä ehdokkailla reuna-alueiden etäiseen Suomeen juuri ollut asiaa. Oma yrityksensä näiden ihmisten luottamuksen saavuttamiseen tekivät perussuomalaiset eduskuntavaaleissa. He onnistuivat saamaan äänet, mutta mitä he niiillä tekivät? Ei heistä ole ollut keskittävän sinipunahallituksen vastavoimaksi, saati vastuunkantajaksi. Luottamuksen palauttamiseen tarvitaan myös tekoja. Koko Suomen puolue on velvoittava teesi. Velvoitetta keskustalle, mutta myös koko Suomelle. Ei vain poliitikoille, vaan jokaiselle Suomen tulevaisuudesta kiinnostuneelle ja rakentajalle. Väyrys-Suomeen liittyy Keskustaa velvoittava poliittinen viesti, mutta äänestysprosenttiin liittyy koko Suomea koskeva yhteiskunnallinen viesti. Kyse on maan sisäisestä yhteiskunnallisesta suvaitsevaisuudesta. Ei meidän tarvitse mitata sitä kuin arvioimalla, miten politiikka kohtelee kansalaisia eri tavalla eri puolilla Suomea. Suotavaa olisi, että presidentinvaalien jälkeen hallitus pohtisi laajamittaisesti äänestysaktiivisuuden merkitystä ja laatisi selvityksen syistä alhaiseen äänestysprosenttiin osassa Suomea. Syy-seuraussuhdetta politiikan sisältöjen ja äänestysinnon välillä on punnittava rehellisesti. Asiaan pitää tarttua. Vain siten demokratia koko kansan äänenä ja valtana voi aidosti toteutua.
Presidentinvaalien suhteen olo on kuin urheiluaikoina konsanaan. Nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa viimeisellä kierroksella eikä esteitä ole enää montaa jäljellä. Kannatusmittausten mukaan Niinistö vie ensimmäisen kisan, mutta kaikkien maakuntajoukkueiden onneksi Paavo Väyrynen johtaa kiritaistoa kakkospaikasta. Viimeisten kannatusmittausten ulostulon ohella kulunut viikonloppu oli muutenkin mielenkiintoinen. Monet julkisuuteen tulleet suomalaiset ovat alkaneet suureen ääneen pohtia, miksi ehdokkaat eivät halua puhua kuin hyvin rajatuista teemoista. Hallitus on siirtänyt myös useita poliittisesti kiistanalaisia hankkeita vaalikampanjoinnin jälkeiselle ajalle. Ainakin kuntakartat sekä puolustushallinnon uudistamissuunnitelmat aiotaan julkistaa vasta helmikuussa, koska ne saattaisivat olla kiusallisia kokoomuksen, SDP:n ja myös vihreiden ehdokkaille. Lisäksi suomalaiset ihmettelevät, miksi ehdokkaat eivät puhu arkisista asioista. Suomalaisten arki ja käsitykset siitä paljastavat presidentiksi pyrkivien ajatukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin paljon, kuin aikaa on omistettu Euroopan velkakriisin puimiselle, jossa presidentin työsarka on todellisuudessa hurjan kapea, olisi kyllä voitu puhua myös puhtaasti suomalaisten asioista. Mitä suomalaisemmiksi keskusteluaiheet menevät, sitä paremmin Paavo Väyrynen pärjää. Hän on puhunut sosiaalisesti oikeudenmukaisesta Suomesta koko kampanjansa ajan ja tuonut selvästi ilmi esimerkiksi vastustavansa kuntien pakkoliitoksia. Kun tähän lisätään vielä se, ettei Väyrynen aja Suomea Natoon tai mihinkään muuhunkaan sotilasliittoumaan sekä se, ettei hän kehittäisi Euroopan unionista liittovaltiota, on helppo ymmärtää, miksi saisimme Paavosta koko Suomen presidentin. Lajissaan hän on ehdokkaista tiettävästi ainoa, siksi laajasti esimerkiksi Niinistö viikonlopun Pohjois-Savon kiertueellaan liputti muun muassa pakkotoimien puolesta kuntarakenteen uudistamiseksi. Voimme vilpittömästi olla Paavo Väyrysen ajatuksista ja kampanjoinnista ylpeitä! Hän on jalkautunut suomalaisten tentattavaksi jo viime kesästä lähtien ja ulottanut kampanjansa useampaan suomalaiseen kuntaan kuin kukaan toinen ehdokas. Hän on osoittanut sen, ettei presidentin asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa määrätä ainoastaan poliittisen eliitin keskusteluilla perustuslaillisista valtaoikeuksista, vaan asema määräytyy suomalaisten keskuudessa, eri puolella Suomea. Kun tuntee Suomen laaksot ja notkelmat ja ennen kaikkea niissä asuvat ihmiset, voi uskottavasti edustaa maatamme maailmalla. Uskon, että Paavon ylivertainen osaaminen ulkopolitiikassa perustuu tietysti pitkään kokemukseen sillä saralla, mutta myös hyvin laajaan ymmärrykseen suomalaisuudesta. Sille osaamiselle voimme antaa myös valtakirjan määrittää Suomelle suuntaa seuraavat kuusi vuotta. Tuota valtakirjaa varten meidän jokaisen pitää vielä tämän viikon ajan jatkaa sinnikästä vaalityötä Paavon puolesta. Ensin tämän viikon ajan, seuraavat kaksi kampanjaviikkoa sujuvat varmasti kuin itsestään. Tsemppiä kampanjatyöhön jokaiselle ympäri Suomen!
Perheiden ja lasten asia jää päivittäisessä poliiittisessa keskustelussa helposti eurokriisien, puolustusvoimien leikkauslistojen, veroratkaisujen ja kasvuennusteiden alle. Liian harvoin pysähdymme pohtimaan, miten suuri ja ennaltaehkäisevä vaikutus yhteiskunnan kannalta on sillä, että ihmiset kodeissaan ja arjessaan voivat hyvin. Turvallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö, välittävät vanhemmat ja lapselle annettu aika maksavat itsensä takaisin. Kauaskatsoisin päättäjä pistäisi kaikki panoksensa lapsiin ja nuoriin. Heitä vartenhan tätä kaikkea rakennetaan. Tärkeä osa lapsiin ja perheisiin kohdistuvaa päätöksentekoa on yhteiskunnan tuki lapsen hoidolle. Alle kolmivuotiaiden lasten vanhemmilla on lain suoma oikeus valita lastensa hoitomuodoksi joko kunnallinen päivähoito, kotihoito tai yksityinen päivähoito. Näitä kaikkia hoitomuotoja tuetaan julkisin varoin. Lähdemme Suomessa siitä ajatuksesta, että perheet itse tietävät, mikä vaihtoehto on heille paras. Huolestuneena olen seurannut hallituksen epämääräistä linjaa suhteessa perheiden asiaan. Hallitusohjelman kirjaus erityisesti kotihoidontuesta on epäselvä, tarkoituksella. Onko siis vaarana, että kotihoidontukijärjestelmä on leikkausten ja muutospaineiden alla, kun nyt alkavana keväänä linjataan valtion taloudelle raameja?Se olisi lyhytnäköisyyden huippu niin taloudellisesti kuin inhimillisestkin, mutta sopisi toisaalta sinipunan kylmään linjaan. Kotihoidontuki on aina ollut ideologinen, vahvasti poliittinen ratkaisu. Siitä Keskustaa on myös soimattu; on väitetty, että haluamme ehdoin tahdoin naiset hellan ja kehdon ääreen, paluuta vanhaan malliin. Se ei pidä paikkaansa. Haluamme ennen muuta valinnan vapautta. Poliittista päättäjää ei tarvita tuomaroimaan, mikä on perheelle parasta. Lainsäädännön tehtävä on tarjota mahdollisuuksia. Yksi haluaa hoitaa lastaan kotona pitkään. Toinen haluaa palata töihin mahdollisimman pian. Kolmas haluaa tehdä osa-aikatyötä. Keskusta tukee ihmisten vapautta tehdä yksilöllisiä valintoja. Päivähoitomuodon on vastattava ennen kaikkea lapsen tarpeisiin, jokainen lapsi on yksilö. Siinä missä aikuinenkin. Perheillä on oltava mahdollisuus siihen, että lasta hoidetaan kotona tai kotia vastaavissa oloissa vähintään siihen saakka, että lapsi täyttää puolitoista vuotta. Siksi Keskustan mielestä alle puolitoistavuotiaitten lasten kotihoidon tukea tulee korottaa. Kotihoidontukea maksetaan jossakin vaiheessa lapsen elämän ensimmäisiä vuosia hyvin moneelle perheelle, yli 80 prosentille. Perheet ovat nähneet tuen hyvänä mahdollisuutena pidentää lapsen kotona olon aikaa vanhempainvapaan jälkeen. Tämä siitäkin huolimatta, että 90-luvun laman jälkivuosina silloiset johtomiehet Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö leikkasivat tuen silloisesta suuruudesta satoja markkoja pois. Keskustajohtoisten hallitusten toimesta noiden vuosien jälkeen kotihoidon ja yksityisen hoidon tukirahan tasoa on korotettu useasti. Silti summa on vielä varsin vähäinen - yhä työttömyydestä maksetaan enemmän kuin oman lapsen hoidosta. Olemme halunneet tukea myös osittaista kotona hoitoa - parhaimmillaan työelämä joustaa siten, että vanhemman on mahdollista tuen avulla sovittaa työviikkoa- tai päivää lyhyemmäksi ja antaa siten myös enemmän aikaa lapselle.
Keskusta ajaa koko Suomen ja kaikkien suomalaisten asiaa.